Löysin tänään itseni tunnustelemasta sitä, kuinka paljon väärinkäsityksiä niin minussa kuin ympärilläni on opettajan ja oppilaan välisestä suhteesta henkisellä matkalla, tai ihmisenä kasvamisen matkalla.
Sana opettaja tuo mukanaan ajatuksen siitä, että on kyse kehittyneemmästä ihmisestä. Jostain, joka voi antaa jotain, jota itsessämme ei ole. Tällainen oletus on kohdistunut myös minuun, niin ulkopuolelta kuin sisältäni. Olen tuntenut velvoitetta olla jotain enemmän ja myös toivonut, että minut nähdään jonain enempänä. Tällainen asetelma luo vääristymisiä niin omaan olemiseeni, kuin ihmissuhteisiini ja niissä kanssani oleviin ihmisiin. Mutta mistä opettajan ja oppilaan välisessä suhteessa sitten on aidosti kyse?
Opettaja, oppilas ja heidän välinen suhteensa
Parhaimmillaan opettajan ja oppilaan välinen suhde on mielestäni ystävyyttä. Aitoa, rehellistä, välitöntä ystävyyttä, jossa kaksi ihmistä antautuu vuorovaikutukselle, jonka keskiössä ja päämääränä on läsnäolo. Todellinen opettaja noissa hetkissä on läsnäolo, elämä itsessään. Opettajan penkillä olevan on tarkoitus mahdollistaa tuon läsnäolon toiminta oman läsnäolevuutensa kautta.
Voi tuntua hassulta, että näin yksinkertaisesta asiasta todella on kyse. Aitouden, luottamisen ja hereillä olon käyttämisestä työkaluina.
Opettajan ammattiin voi läsnäolon lisäksi kuulua myös työkalujen ja tiedon jakamista. Joku on jakanut nuo asiat joskus hänelle ja hän laittaa eteenpäin sen, mikä on toiminut hänellä.
Jos opettaja tai oppilas kuvittelee opettajan olevan hänen yläpuolellaan, syntyy väärinkäsitys siitä, että henkisessä työskentelyssä olisi kyse jostain muusta kuin ihmisen matkasta oman viisautensa luo. Viisaus ulkoistetaan ihmisestä.
Opettaja on, parhaimmillaan, niin ihminen ja ystävä, että hän kutsuu omalla olemisellaan oppilastaankin olemaan ihminen ja ystävä. Tasavertainen, yhtä arvokas ja viisas. Samaa kuin opettaja. Kontaktissa siihen samaan, johon opettajakin. Ihminen, jonka seurassa voi rentoutua huomaamaan, että se mikä opettajassa vetää puoleensa, löytyy omasta rentoudestamme. Ihminen, jonka seurassa voi olla ihminen. Ihminen, joka lempeästi purkaa myös ne asiat, joita häneen yritämme heijastaa.
Ihmisyytensä kanssa työskentely avaa meitä näkemään asioita myös toisissa. Kukaan ei silti näe sisäämme yhtä hyvin kuin me itse, jos katsomme. Tuon katsomisen opetteluun ja sen ymmärtämiseen, mikä on näkemisen tiellä, voimme saada apua siltä, joka on katsonut meitä kauemmin. Kukaan ei silti voi katsoa puolestamme. Minä olen ainoa ihminen, joka voi tulla tietoiseksi minusta.
Opettava opettajan matka
Rakkaus, jota opettaminen vaatii, on paljon samankaltaista kuin missä tahansa aidossa rakkaussuhteessa. Se on toista kunnioittavaa, pyyteettömästi välittävää ja hyvän toivoista. Se on antamista, rakkauden itsensä vuoksi.
Opettavaa opettajan työ on juurikin siksi, että se vaatii tätä pyyteetöntä rakastamista. Mikään ole tehokkaampi työkalu henkisessä työssä, kuin oman sydämensä avaaminen totuuden ja rakkauden eri väreille.
Opettajuuden ansa
Minulle on henkilökohtaisesti ollut vaikea ymmärtää, että se mitä minulla on jaettavanani, on ensisijaisesti se ihminen, joka olen. Sisälläni vaikuttanut syvä kokemus siitä, että minä en ole tarpeeksi, on luonut paineen olla enemmän. Sen sijaan, että olisin jakanut itseni, osa minussa on alkanut yrittämään opettajuutta.
Keskeneräinen minuuteni on alkanut olla uhka työlleni ja syntyvälle opettajan roolille. Tämä on tuonut mukanaan myös sen, että työni ei ole enää antanut minulle. En ole saanut enää ammentaa työni antoisimmasta elementistä, siitä, että opin itse jatkuvasti. Oppiminen on mahdotonta, jos en voi näyttää sitä, että minulla on opittavaa. Tämän näkeminen ja myöntäminen on syvän helpottavaa. Siitä vapautuminen saa myös tekemämme työn hengittämään vahvemmin. On helpompi antaa, jos on itse inspiroitunut niistä hedelmistä, joita sisäinen työmme antaa.
