Elämänhalu kiehtoo ihmistä. Se voimistuu, kun tunnistamme itsemme maailmaa muuttavaksi olennoksi. Omalla olemisella ja tekemisellä otetaan kantaa sellaisen tulevaisuuden puolesta, joka halutaan saada.
Aikamme haaste on siinä, että kytkökset elämänpoltetta lisääviin asioihin ovat hämärtyneet. Arki on pirstaloitunutta.
Pirstaloitunut kokemus ympäröivästä todellisuudesta irrottaa meidät muusta olevaisesta. Tuntuu kuin olisimme yksin maailmankaikkeudessa. Millään ei ole paljoakaan väliä.
Elämän merkityksellisyys häviää kun miellämme itsemme erilliseksi muusta todellisuudesta.
Ihmiset vaikuttavat toisiinsa joka ikisessä kohtaamisessa. Kohtaavassa läsnäolossa tehdään tulevaisuutta ja luodaan merkityksiä olemassaololle. Merkitys syntyy suhteessa toisiin ihmisiin tai niihin asioihin, joita pitää arvokkaina.
Joka päivä on mahdollista valita kymmeniä kertoja millaisen maailman puolesta toimii.
Tarina kertoo vanhuksesta, joka oli nähnyt monenlaista elämänsä aikana. Hänen ajattelussaan monenlaisten elämänkokemusten myötä karttunut tieto oli sulautunut viisaudeksi. Hän jutteli lapsen lapsensa kanssa näin:
- Kaikissa meissä asuu kaksi leijonaa. Toinen on paha, joka vihaa, pelkää, kadehtii, on mustasukkainen, suree, on ylimielinen, säälii itseään ja valehtelee. Toinen on hyvä, joka iloitsee, vaalii sopua, rakastaa, toivoo hyvää, on nöyrä ja hyväntahtoinen, eläytyy toisten asemaan, puhuu totta ja luottaa muihin.
- Kumpiko leijona voittaa, kysyi lapsi
- Se, jota ruokit, vastasi viisas.
Jos asettaa oman elämänsä osaksi ratkaisua ongelmien vahvistajaksi jäämisen sijasta, voi löytää elämänpoltetta, joka kannattelee. Se myös kutsuu muita mukaan, sillä ongelmien vahvistajaksi jääminen ei ole ihmiselle ominaista.
Ratkaisijat rakentavat elämän täyteydestä ammentavan yhteisön, jossa on helppoa olla kaikkea sitä, mitä ihminen parhaimmillaan voi olla.
