Rakkaudella on kuusi muotoa. Viidestä merkistä tunnistat, onko välillänne aitoa rakkautta. Seitsemän merkkiä siitä, että olet löytänyt elämäsi rakkauden. Kuusi tapaa tuntea rakkautta. Viisitoista merkkiä, että olet löytänyt elämäsi rakkauden. Viisi faktaa rakkaudesta. Rakkaus vaiheesta vaiheeseen…
Rakkaus. Mysteereistä mysteerein. Suurin kaikesta. Voiko sitä määritellä? Onko se muotoja, merkkejä, faktaa, vaiheita, tapoja tuntea? Onko se tunne? Onko se päätös ja lupaus? Tahtomista? Hyväksyvää vastavuoroisuutta, syvä yhteys, sielujen kumppanuus?
Voiko ja pitääkö rakkautta ylipäätään selittää? Jos antaisi sen vain olla? Jokaiselle niin kuin se on. Omalla tavallaan.
Ehkä ei pitäisi, mutta mistä sitten ammentaa aiheita ja aineksia vaikkapa lauluihin? Mistä kirjoittaa, mitä kuvailla ja selitellä, jos ei kahden ihmisen välistä rakkautta – kaikkien maailman laulunkirjoittajien inspiraation, luovuuden ja runsauden ikuista ja ehtymätöntä lähdettä? Kautta kaikkien aikain.
Parhaista parhain laulunaihe, joka koskettaa jokaista. Kaikki me haluamme rakastaa ja tulla rakastetuiksi.
Rakkaus kestää myös aikaa. Mutta tapa käsitellä rakkautta lauluissa muuttuu kaiken muun muuttuvan mukana.
Perinteisissä lauluissa rakkauden täyttymys on haave ja satumaa jossain aavan meren tuolla puolen. Siellä odottaa täydellinen onni, kunhan kohtalo rakastavaiset sinne kuljettaa. Siellä omistetaan toinen toisensa – aina ja ikuisesti. Parisuhteen odotukset ovat pilviäkin korkeammalla.
Kohtalo sattaa puuttua peliin ikävälläkin tavalla tuottaen suhteen toiselle tai jopa molemmille osapuolille ikuisen ja ylipääsemättömän pettymyksen ja suuren surun. Ihminen kuvataan kohtalon päätösvallan alaiseksi uhriksi niin onnessa, kuin onnettomuudessakin.
Nykylyriikoissa puhutaan kumppanuudesta jo huomattavasti realistisemmin. Parisuhde on kahden hengen tiimi, jossa huolen pitäminen sekä vastuu omasta ja yhteisestä onnesta on molemmilla. Jos tiimi ei toimi, siitä myös lähdetään omasta, toisen tai yhteisestä tahdosta, mutta ei kohtalon.
Toki kumppanuudelta odotetaan edelleen, jos ei nyt aivan satumaista ja taivaallista onnen täyttymystä, niin kuitenkin moninaisia asioita.
Kirjoitin muutama vuosi sitten tekstin naisen odotuksista, jonka erään radion musiikkitoimittaja hauskasti luonnehti naisen miehelleen laatimaksi toiveiden kauppalistaksi. Hänen mielestään jokaisen miehen olisi syytä paneutua huolella listan toiveisiin.
Vaikka laulu on kirjoitettu naiselta miehelle, saa näkökulmaa avartaa kenen tahansa keneen tahansa kumppaniin.
Kuten rakkauden, tulisi laulunkin selittää itse itsensä. Koska olen jo useastikin sortunut selittämään rakkautta lauluissa, niin sorruttakoon nyt sitten samalla selittämään itse rakkauden kauppalistalauluakin.
Jos olisin mun mies,
olisin valkoista tilkkutäkissä,
arvoituksia arkipäivässä,
vieras ja tuttu, yhtä samassa.
Ei toista ehkä aina tarvitse osata lukea, kuin avointa kirjaa. Hyvä ja luottamuksellinen parisuhde kestää mielestäni sen, että on myös asioita, joista ei jutella keskenään. Kumppanin yllätyksellisyys, se että hänestä löytää uusia puolia ja kerroksia ja että valkoinen täyttyy väreistä, on mielenkiintoista. Saattaisi olla jopa tylsää, jos tuntisi toisen liian hyvin.
Jos olisin mun mies,
osaisin kuunnella, olla vierellä,
mun mielensolmuja, ajatuksia,
en yrittäisi turhaan aukoa.
Toinen ihminen ei voi mielestäni myöskään aina ja kaikessa ymmärtää toista. Tarvitseekokaan? Tärkeämpää lienee läheisyys, lämpö, hyväksyminen ja välittäminen. Rinnalla kulkeminen.
Antaisin mun olla haavemaailmassa,
jalat maassa vakavassa, vailla valonheittäjää,
antaisin mun olla kotikissa verkkareissa,
kullan säihke sifongeissa,
ei mua pidä selittää, ei, ei, ei pidä selittää.
Toisen kanssa pitäisi voida olla oma itsensä. Joskus omiin maailmoihinsa sohvan nurkassa unohtuneena, joskus parrasvaloissa tähtien tähtenä säihkyen. Joskus kiukuttelevana äkäpussina, joskus maailman lempeimpänä ihanuutena. Ääriltä ja niiden väliltä. Pitäisi voida olla ihan vain IHMINEN.
Kumppania tulee perin helposti analysoitua ja seliteltyä. Varsinkin itseä ärsyttävien ominaisuuksien osalta. Selitykset suodattuvat kuitenkin analyytikon oman maailmankuvan ja sisäisen muuntajan läpi omanlaisikseen ja ovat usein kaukana todesta.
Jos ei rakkautta eikä laulua pidä selittää, niin ei toista ihmistäkään. Itsensä selittämisessäkin olisi jo tarpeeksi.
Jos olisin mun mies,
en söisi sanoja, pelkäis hävitä,
en mittais rakkautta, antais pisteitä,
antaisin virran juosta vapaana.
Olla oikeassa vai onnellinen? Voiko osuvampaa kysymystä olla? Vastauskin lienee yksiselitteisen kirkas. Miten se kirkkaus kuitenkin kovin usein unohtuu egon ehdottoman oikeassa olemisen tarpeen jalkoihin.
Rakkauden sanotaan olevan vastavuoroisuuttakin. Antamista ja saamista. Jos antamisia ja saamisia ryhdytään laskemaan, kirjaamaan, mittaamaan ja keskenään punnitsemaan, on kyse kuitenkin melkoisella varmuudella aivan jostain muusta, kuin rakkaudesta.
On kaipaus vapauden
summa suostumusten,
vaikeinta on olla vaikka onnellinen vaan.
Rakkaus ei ole omistusoikeus. Vapaata ja itsenäistä, itseään toteuttavaa kumppania ei voi hallita. Se saattaa pelottaa. Kovastikin. Vapaa kumppani on kuitenkin onnellisempi kumppani. Jokainen tarvitsee tilaa kasvaa ja muuttua. Voisinko toivoa kumppanilleni sitä, mitä hän itsekin toivoo itselleen?
En yhtään yritä väittää, etteikö parisuhteessa tarvittaisi myös kompromisseja – suostumuksia. Tarvitaan paljonkin. Mutta ei niin, että toista yrittää miellyttää kaikessa itsensä unohtaen. Ajattelen, että tässä pätee lentokoneen happinaamarin käyttöohje vapaasti muunneltuna: ”Rakasta ensin itseäsi, niin voit rakastaa toistakin. ”
