Kukapa nyt konflikteista pitäisi. Emme voi kuitenkaan koskaan välttyä niiltä täysin. On osa elämää kohdata erimielisyyksiä, välillä rajumpia ja välillä hellempiä. On osa elämää, että joskus konfliktit tuovat ihmisiä lopulta lähemmäs toisiaan, joskus kauemmas.
Usein suurimmat haavamme elämässä liittyvät kokemuksiin, joissa olemme kokeneet tulleemme torjutuiksi tai kelpaamattomiksi sellaisina kuin olemme. Tällöin konflikteista on tullut mielellemme uhka omasta riittävyydestämme.
Aiemmin välttelin konflikteja hinnalla millä hyvänsä ja pelkäsin ilmaista omia rajojani. Seurauksena oli heikentynyt itsekunnioitus, oman äänen hukkuminen, alistuminen ja epätasavertaiset ihmissuhteet.
Tämä näkyi elämässä jatkuvana varautuneisuutena; tunteena, kuin kävelisi lasinsirpaleilla, toisten reaktioiden varomisena, hyvittelynä, vaikenemisena ja passiivis-aggressiivisuutena. Jep, tuota viimeistä kohtaa nyt ei ainakaan ole kiva myöntää.
Hinnalla millä hyvänsä konflikteja välttävästä, tulee huolikone, kuin “pelokas peura”, joka ei enää uskalla ilmaista tunteitaan elämän tärkeissä ihmissuhteissa. Tuntuu turvattomalta.
Surullista kyllä, sitä usein syyllistää itseään terveestä vihan, pettymyksen, loukkaantumisen tai epäoikeudenmukaisuuden tunteesta. Rento oleminen, luonnollinen ilo, leikkisyys, luottamus sekä vilpittömyys alkavat väistyä sivuun, sillä elämä menee näennäisen rauhan säilyttämiseen. Olo on kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhallinen.
Tiedän liian hyvin, että konfliktien välttäminen ei lopulta toimi. Se tuo ehkä hetken helpotuksen, mutta syö sisältä käsin ja lisää omaa huonoa oloa ja ahdistusta.
Kohtaamattomia asioita ei pääse pakoon. Ne ovat vielä vastassa. Joko siinä samassa muodossa tai toisessa. Tämä on hyvä.
Elämä jaksaa kyllä kysyä: Oletko valmis oppimaan? Oletko valmis ilmaisemaan, mikä on sinulle tässä tilanteessa tärkeää?
Entä jos konfliktit, riidat ja tulisemmat kohtaamiset ovatkin arvokkaita ilman puhdistajia ja selkeyttäjiä? Ehkä ei olekaan parempi olla hiljaa ja näennäisesti rauhassa, kuin tuntea pinnan alla väreilevä jännite. Entä jos konflikti ja erimielisyys voivatkin olla mahdollisuus johonkin aidompaan? Mitä jos sen kissan nostaminen pöydälle onkin suurinta rakkautta sinulle?
Silloin, kun minusta on tuntunut vaikealta kertoa, mitä todella tunnen, olen kääntynyt kysymään itseltäni:
Toivonko minä, että toinen on minulle rehellinen, vaikka olisinkin eri mieltä?
Miten toivoisin, että minua kohtaan toimitaan, jos tilanne olisi päinvastoin?
Olen aina tullut siihen tulokseen, että arvokkainta on rehellisyys. Se on arvokkaampaa, kuin harhaisesti ylläpidetty rauha tai hymistely.
