“Huh”, sanoin hänelle, kun tapasimme kahvilan ulkopuolella, tutulla tiellä. “Kaunista”, hän sanoi ja kiinnitin heti huomioni maisemaan. Tuntui, kuin olisin hengittänyt ensimmäistä kertaa tänään. Täytyin raikkaasta ilmasta, tuulesta, valosta ja ruskan väreistä. Myös hänen rauhallisesta tavastaan olla. “Niin on”, sanoin.
“Mikä sinua kiristää?” hän kysyi, huomaten jälleen kerran sen olennaisen minussa. “Löysin itseni taas puskemasta. Ja tiedätkö mikä huvittavinta? Olin juuri kirjoittamassa siitä, kuinka olemme taipuvaisia tekemään niin.”
“En minä puske”, hän jatkoi ja muistutti minua paitsi siitä, että niin todella voi olla, kuten myös tavastani puhua minusta ja muista, sen sijaan, että puhuisin itsestäni.
“Huomaan, että olen huolestunut siitä, etten ole kirjoittanut mitään vähään aikaan. Kuulen ajatuksia siitä, että eihän kukaan enää muista minua”, sanoin ja nauroin. Hän hymyili myös. Tiedämme molemmat, että juuri näin egomme toimii. Jatkan seuraavaan asiaan: “Vaikka olen tietoinen siitä, että olen taipuvainen kokemaan olevani olemassa vain, jos muut todentavat sen, huomaan silti jatkuvasti, kuinka tuo asia vaikuttaa toimintaani ja siihen miten voin. Eilenkin, kun olin kävelyllä, huomasin toivovani, että joku tulisi vastaan ja huomaisi, kuinka kirkkaassa ja rauhallisessa tilassa olen. Osa minussa kokee, että se on merkityksetöntä, jos sillä ei ole vaikutusta johonkin. Jos ei siitä saa jotain, tai joku laita sitä merkille. Se osa minussa on hämmentynyt siitä, että voisin muka elää noita hetkiä ihan vain itseni kanssa ja ne olisivat merkityksellisiä sellaisenaan. Että elämä, josta ei jää jälkiä, joka ei vaikuta mihinkään, olisi turha elämä.”
“Kuulostat tekevän hyviä huomioita. Se osa sinua, joka havaitsee nämä asiat, saa kokoajan enemmän voimaa.”
Tunsin ylpeyttä hänen vastauksensa myötä. Jotain sellaista, joka tuntuu lapsenomaiselta, mutta samalla tärkeältä. En kaiketi ole saanut tuollaista palautetta tarpeeksi. Palautetta, joka terveellä tavalla tuntuu vahvistavan minua. “Mutta mitä sitten voisin tehdä?”
“Minusta sinä teet jo parhaasi. Ymmärrän, että meditoit päivittäin, kirjoitat ylös ajatuksiasi ja huomioitasi, pyrkien huomaamaan mitä sinussa tapahtuu. Kärsivällisyys on asia, jota tämä operaatio todeksi tulemisen kanssa vaatii paljon. Edistyminen vaatii aikaa ja voimme tehdä vain parhaamme. Oman osuutemme. Loppu on erään toisen käsissä ja hänen suunnitelmistaan emme koskaan voi olla kovin varmoja.”
“Egon elämä perustuu vuorovaikutukseen maailman kanssa. Olet olennaisen asian äärellä. Se kaipaa erinäisiä asioita, koska se ei ole kontaktissa todellisuuden kanssa. Kaikkea tuota se hakee ulkoapäin. Se itsessään on harvoin kehittynyt edes niin pitkälle, että se olisi kiinnostunut itsestään, muutoin kuin suhteessa toisiin. Sinäkin huomaat jo paljon siitä, kuinka henkistenkin pyrkimysten taustalla on mukana se, että ne auttavat sinua olemaan jotain. Jotain suhteessa maailmaan. Ego voi haluta siten parantaa itsensä ja ratkaista sen, että häntä ei rakastettu tarpeeksi. Tai saamalla palautetta muilta, se voi pyrkiä tuntemaan itsensä. Moni meistä ei saanut tarpeeksi aitoa palautetta itsestään, tai peiliä itselleen ja sen myötä jäämme epäselviksi siitä, keitä olemme ja yritämme ratkaista tämän yrittämällä olla jotain. Haemme palautetta isältä ja äidiltä edelleen.”
Hiljaisuus. Kävelemme eteenpäin ja otan kuvan varjostani. Se on kaikkialla ja kaikessa. Ainoa keino nähdä se, on hyväksyä se ja katsoa. Silloin se ei jää piiloon taakseni, ainakaan kokonaan.
Päädymme lopulta kirkkoon, jossa toisinaan istumme. Kirjoitan näitä sanoja kun hän kysyy mitä kirjoitan. “Keskusteluamme”, vastaan. “Miksi?” “Koska haluan muistella sitä ja ymmärtää sitä. Se on hyvä keskustelu. Koen näkeväni jälleen enemmän itsestäni. Ja juuri nyt minua inspiroi kirjoittaa.”
“Aiotko jakaa tekstin?” “Luulisin niin.” “Miksi?” hän kysyy lempeästi. “Koska se mitä kirjoitan tuntuu aidolta. Siinä ei ole yritystä, vaan se tuntuu inspiroivalta. Tuntuu myös siltä, kuin olisi lapsi ja haluaisin kertoa kokemuksestani kavereilleni.”
“Haluatko saavuttaa sillä jotain?” “Kyllä, olen iloinen, jos joku muukin voi hengähtää hieman enemmän sen lukiessaan.” “Entä jos ei kukaan luekaan sitä?” “Ei se oikeastaan haittaa, minä todistin jo itse kaiken tämän ja tunnen olevani täysi itsessäni.”
Lähdimme kulkemaan kohti ulko-ovia, kun hän päätti keskustelumme “Eikö ole hassua, että tulet täydeksi, kun katsot rehellisesti sitä, ettet koe olevasi täysi ja olemassa ilman toisia.”
