Palataan ajassa reilun vuoden takaisiin tunnelmiin.
Pakkaamista, purkamista, matkalaukkuja, isoja laukkuja, pieniä laukkuja, lentolaukkuja, pusseja, kasseja, reppuja, käsilaukkuja ja niin, niitä Ikean sinisiä kasseja. Tavaroita, turhia tavaroita, tarpeellisia tavaroita, enemmän turhia tavaroita, vielä lisää turhia tavaroita, tavaroita vuosien takaa, vanhoja muistoja. Annan pois, lahjoitan, siirrän, varastoin, heitän pois, kaatopaikalle, varastoon, naapurille, kavereille.
Sitten taas liikkeelle, kilometrejä autossa, ympäri suomea, uudelleen ja uudelleen, pohjoiseen ja takaisin, pohjoiseen ja takaisin. Matkalla kotimaassa ja ulkomalla. Matkustan Uuteen Seelantiin, Englantiin, Espanjaan, Jenkkeihin, Ruotsiin ja sama takaperin. Asuntoja, hotelleja, motelleja, mökkejä, asuntovaunuja, lattioita, ilmapatjoja, tavallisia patjoja, sänkyjä, kovia, pehmeitä, ahtaita, leveitä. Sellaista sänkyä tai patjaa ei löydy, missä en olisi vuoden aikana nukkunut.
Ihmisvilinää, hulinaa, oppilaita, asiakkaita, ystäviä, tuttavia, perheenjäseniä. Luopumista, luopumista maallisesta omaisuudesta, kodista, autosta, ystävistä, eläimistä ja lopulta äidistä. Naurua ja kyyneleitä ja lisää hysteeristä naurua ja vielä hysteerisempää itkua.
Ikuinen rakkaus ja kiitollisuus sydämessä näitä ihania enkeleitä kohtaan, jotka ovat matkalla meille majapaikan antaneet.
Ja maisemia, en koskaan uskonut näkeväni niin paljon erilaisia maisemia.
Jossain vaiheessa alkoi herätä erilaisia kysymyksiä siitä, että miten tämän kaiken hullunmyllyn keskellä voi jaksaa ja jatkaa. Tästä jatkamisesta ja jaksamisesta kiitän itseäni siksi, että olen etsinyt oman elämäni tarkoitusta jo vuosikausia ennen tämän hulinan alkamista. Koen olevani todella onnellinen, että saan jokaisena päivänä tehdä sitä, mikä on minulle kaikkein tärkeintä ja rakkainta. Olen löytänyt oman intohimoni, tämän työn, saan olla eläinten viestien tulkki, eläinkommunikoija, eläinmeedio tai miksi minua milloinkin kutsutaan. Oman intohimon löytäminen ei ollut helppoa ja sen vuoksi piti kokeilla monia erilaisia asioita, mutta joka kerta kun keskityin eläinkommunikointiin, tuntui että kaikki asiat loksahtivat kohdalleen ja ihmeitä alkoi tapahtua.
Kaiken edellä mainitun muutosmylläkän keskellä, ei noita ihmeitä oikein enää meinannut nähdä. Tuntui, että polkee paikallaan, ei syvässä vedessä vaan suossa, haisevassa letossa, missä ei pääse eteenpäin, ellei satu olemaan Mika Myllylä.
Oli pakko alkaa tehdä tilaa, eikä pelkästään fyysisesti ympäröivään maailmaan vaan myös ja ennen kaikkea omaan sisäiseen maailmaan. Pakko oli painaa jarru pohjaan niin, että kipinät lensivät ja pysähtyä hengittämään ennen kuin järki katoaa lopullisesti ja suo nielaisee mukanaan.
Hyvin vaikeaa on löytää tie oman sisäisen äänen kuulemiselle. Meteli oli välillä kirjaimellisesti ulkopuolista hälyä ja toisinaan mielen tuottamaa kuonaa, huolia, murheita ja jatkuvaa asioiden pyörittelyä. Vietin Espanjassakin useamman kuukauden, jolloin aikaa oli miettiä; ei nettiä, ei telkkaria, ei sähköä, juokseva vesi vain joka toinen päivä. Vaan eipä se hiljaisuus tullut sielläkään, ei tullut, vaikka kuinka huusin ja raivosin. Välillä oli päiviä, että kaikki oli selkeää ja ihana rauha vallitsi mielessä, mutta sekin oli vain väliaikaista.
Oletko koskaan ollut tilanteessa, missä ihan itse ajattelemalla ja pähkäilemällä saat yksinkertaisimmankin asian solmuun ja isoksi möykyksi mahaan? Tiedän kyllä, useimmilla meistä on tämä kyky, luotsaamme itsemme helposti murheiden ja huolien maailmaan ilman sen kummempaa syytä.
Matka jatkui ja vauhti kiihtyi, mutta jotain metkaa tapahtui, aivan yhtäkkiä. Tuli hiljaista, rauha. Sellainen käsittämätön rauha, että sitä ei voinut millään mittarilla mitata. Haluaisin kuvata sitä hiljaisuudeksi, joka luonnossa laskeutuu ennen myrskyä, mutta se ei ollut sitä. Myrskyä ei koskaan tullut. Kaikki asiat ympärillä alkoivat näyttää hallittavissa olevilta, ei ollut sitä kamalaa kaaosta enää ja kakofoniaa.
Hiljaisuus on muuttunut rauhalliseksi elämän virraksi, missä ei jatkuvasti tunnu siltä, että puhuri tulee ja tyrkkää minut kumoon hetkellä millä hyvänsä.
Mistä se kummallinen rauha sitten oikein tuli? En minä oikein vielä tiedä sitä itsekään, on vaikeaa analysoida mitä oikein tapahtui. Voin sanoa vain, että kaikki se mitä olin opiskellut ja koettanut sisäistää itsensä rakastamisesta, oli ilmeisesti nyt totta. Olin oppinut rakastamaan ja hyväksymään itseni, aivan kuten kaikki eläimet ovat minulle opettaneet vuosien saatossa. Vietin aikaa yksin, olin paljon luonnossa, olin sisäisen ääneni kanssa kahdestaan. Asia, joka minua on paljon auttanut, on sen miettiminen, mitä voisi pahimmillaan tapahtua, jos jokin asia ei onnistukaan? Toinen asia, joka auttaa aina, on katsoa taaksepäin elämässä, miten pitkälle onkaan päässyt, kaikista kiemuroista huolimatta.
Tätä kirjoittaessa uskon itse olevani hieman toisenlainen, parempi versio itsestäni, enemmän se joksi olen aina halunnut tulla. Tämä matka, joka muutama vuosi sitten alkoi, kun antauduin elämäntehtävälleni, on hionut, kiillottanut, rauhoittanut, opettanut ja kasvattanut minua enemmän kuin koko aiemmat elämän vuodet yhteensä. Olen niin onnellinen, että olen antanut itselleni aikaa ja tilaa. Unelma on totta, elämä on vain matkalaukullinen maallista omaisuutta ja täydellinen vapaus valita suunta, mihin seuraavaksi. Olen iloinen ja kiitollinen, että voin jälleen kirjoittaa myös teille kaikille, jakamisen riemu on ihana tunne.
Ollaan uuden alussa, vanha ulos ja uutta tilalle.
Rakkaudella,
Maiccu
