Parikymmentä vuotta sitten olin työssä, jossa päivät venyivät paikoin kuudentoista tunnin mittaisiksi. Muistan sen riittämättömyyden tunteen, kun asioita jäi tekemättä ja sain selitellä asiakkaille sovittujen töiden tekemättä jäämistä. Stressi kääntyi joskus ahdistuksen puolelle.
Raastavinta tilanteessa oli, että koin hukkaavani elämää, jota olisin halunnut jakaa pienen esikoiseni kanssa ja surin jättäväni liikaa töitä äidin hoidettavaksi.
Viisaan esimieheni toimesta tilanne aikanaan laukesi ja sain työpäivät normalisoitua. Ehdin kuitenkin pyhästi luvata itselleni jotain. En aio menettää isän elämää työn vuoksi. Päätökseni piti pitkään ja uskon onnistuneeni kohtuullisesti työn ja perheen välisen ajankäytön kanssa tasapainoilussa.
Nyt lapset ovat jo muuttaneet kotoa ja huomaan tasapainoilevani jälleen ajankäytön paineiden alaisena, vaikka ruuhkavuodet ovatkin vaihtuneet keski-ikäisen helppoon elämään.
Kaikissa ihmiselon vaiheissa on kuitenkin omat ruuhkansa. Keski-iän tasanne vaihtuu myöhemmin kaikilla meistä varsin toisenlaisiin haasteisiin. Suhde omien vanhempien vanhenemiseen ja uusperheiden monimuotoinen elämä elävöittää isosti varsin monen 45+ ihmisen arkea.
Arkeen nousee uusia muuttujia, jotka muuttavat peruuttamattomasti elämää sen kaaren kääntyessä loppukesän kukoistukseen. Monet väistämättömät muutokset opettavat meille luopumista ja sellaisten asioiden hyväksymistä, joille itse ei voi kerrassaan mitään.
Huomaan olevani nyt samojen kysymysten äärellä, kuin kaksikymmentä vuotta sittenkin. Miten paljon jaan aikaani ja huomiotani millekin asialle? Mikä on oikea ajankäytön suhde työlle, perheelle ja ystäville tai omalle hiljentymiselle ja harrastuksille?
Ajattelemme tietävämme, mikä on oikea vastaus tälle kysymykselle. Tärkeintä on, tietenkin, perheestä ja omasta terveydestään huolehtiminen. Joskus vain näillä kaikilla on keskinäisiä riippuvuuksia, eivätkä oikeatkaan vastaukset ole absoluuttisia. Monimutkaisiin asioihin löytyy joskus yksinkertaisia vastauksia, ei kuitenkaan aina. On tilanteita, joihin oikeita vastauksia ei ole ja epävarman valinnan kanssa on opittava elämään.
Olen viimein ymmärtänyt, miten olennaisen tärkeää on olla armelias itseään kohtaan. Tarkentaa omaa fokusta ja samaan aikaan hyväksyä se, että intressit ovat joskus ristiriidassa keskenään, eikä ehdottomia totuuksia ole. Jokainen valinta on merkityksellisempi, kun ymmärtää valintoja olevan jäljellä rajallisen määrän.
Maratoonarin askel voi hidastua, mutta matkasta voi silti nauttia, kun hyväksyy hiertymät ja väsymisen osaksi kisaa ja ymmärtää asettaa aikatavoitteensa omista lähtökohdista käsin.
Syksyisen aamun sumuinen maisema on kaunis ja herkkä ehkä juuri siksi, että sen tietää kestävän vain lyhyen hetken. Enää en aina malta edes kaivaa kameraa esiin ikuistaakseeni maiseman, sillä kauniin näyn tallentaminen omiin muistoihin tuntuu arvokkaammalta, kuin sen ikuistaminen älypuhelimeen.
