Olen oppinut, että elämässä on asioita, joita kohti voi kulkea, kuten omat unelmat tai asiat, jotka tuntuvat tärkeiltä omassa elämässä. Sitten on asioita, joita haluaa vähentää elämässään: vaikka työn määrä, kuluttaminen, tavaran määrä, huonot ihmissuhteet tai itselle vääriin asioihin ajan kuluttaminen. Voin valita kuljenko kohti tai kuljenko poispäin.
Elämme tällä hetkellä maailmassa, jossa tavoitteet ja päämäärät ovat niin tärkeitä, että niiden eteen ollaan monesti valmiita uhraamaan oma terveys, ihmissuhteet ja aika. Olemme ehkä oppineet, että kun riittävästi paiskii, yrittää, pinnistelee ja tekee, pääsee kohti (lähemmäksi ja joskus perillekin) päämääräänsä. Miltei minkä tahansa asian uskotaan saavutettavan riittävällä suoriutumisella, suorittamisella ja oikeita valintoja tekemällä.
Parhaan ystäväni kuoleman aiheuttama suru on opettanut minulle jotain tärkeää: Suruun ei päde sama suoritusmetodi kuin moniin muihin asioihin. Kun ihminen kohtaa syvän surun, hän kohtaa jonkin uuden puolen itsessään. Surun mukana tulee näkyväksi paljon pelkoja, haikeutta, rakkautta, rajallisuuden kokemusta, eletyn elämän mittaamista ja tulevaisuuden katsomista uudella tavalla. Kun ystäväni kuoli, sanoin: kaikki on eri tavalla nyt. Muutama kuukausi myöhemmin kaikki on edelleen eri tavalla. Vaikka en ole hennonut poistaa ystäväni numeroa puhelimestani vielä, tiedän, että numeroon ei enää vastata. Tiedän, ettei tule yhteisiä hetkiä.
Samalla minusta tuntuu hyvin erilaiselta, kun olen tuntenut niin syvän kaipuun sydämessäni, niin ison tunteen, ettei se meinaa mahtua sisälleni. Vaikka en itke enää joka päivä, teen ihan tavallisia asioita ja elän ihan tavallista elämääni, asiat ovat toisin. Ja ymmärrän, että minun pitää oppia elämään elämää sellaisena kuin se nyt on. Kun olen kerran kohdannut syvän surun, se on tullut elämääni jäädääkseen. Ei niin, ettenkö uskoisi, että suru helpottaa, vaan niin, että joka päivä kysyn surultani: miten sinulla tänään menee?
Suru ei ole suoritus, joka oikein hoitamalla lakaistaan maton alle tai hoidetaan päiväjärjestyksestä. Se ei tule valmiiksi, siitä ei saada todistusta eikä siinä päästä perille. Vaikka suru tuntuu ikävältä, välillä ylitsepääsemättömältäkin, se on asia, josta pois pyrkiminen ei auta. Ei ole tekemistä, taikasauvaa, tahoa tai Googlen hakusanaa, jota käyttämällä ongelma olisi ratkaistu.
Eikä suru ole ongelma, josta oikeilla suoritteilla pääsisi – tai tarvitsisi päästä – eroon. Se toimii eri tavoin. Se synnyttää elämän valtatielle oman sivupolkunsa, joka ei koskaan lakkaa olemasta. Sen varrelle alkaa ehkä myöhemmin kasvaa tulppaaneita, kirsikkapuita ja koivunversoja, mutta kerran syntyessään surupolku on yksi haara elämänmittaisella polullamme. Välillä kuljemme valtatietä vauhdilla, välillä astelemme surupolkua. Surupolku on samalla polku itseemme, siihen, mitä rakastamme, siihen, mikä on meille tärkeää ja mikä on sydämessämme.
Onpa sitten kokenut syvää surua läheisen kuoleman, eron tai muun menetyksen myötä ja niin kipeältä kuin suru tuntuukin, surua ei voi suorittaa pois. Sen on annettava tulla osaksi elämäämme, annettava avata sydäntämme, annettava tehdä oma tuntematon polkunsa, jota voimme ihmetellen kulkea joka ikinen päivä ja kysyä siltä: suru, mitä haluat opettaa minulle tänään?
