En syntynyt sanoittajaksi. Sanoittaja syntyi minuun. Varkain ja vahingossa, parikymmentä vuotta sitten, kun eräs säveltäjä kysyi, osaisinko kirjoittaa sanat hänen joululauluunsa. Pokkaa piisasi ja vastasin osaavani, vaikka en ollut koskaan kirjoittanut ainoatakaan laulua. Paitsi ehkä lapsena. Niin löysin itseni räpiköimässä heinäkuun helteellä hikikarpalolammikossa (tuskanhiki) joulutunnelmaa tavoitellessani.
Laulu päätyi menestyksekkäästi vinyylille, johon se sitten unohduksiin uinahtikin. Kipinä oli kuitenkin syttynyt ja varsin sinnikäs sellainen. Rustasin sanoituksia milloin minkinlaisiin tarpeisiin. Vuosien hapuilu-, harhailu- ja treeniaikaa. Kymmeniä tuotoksia, joita en pysty enää ilman poskien kuumotusta kuuntelemaan. Tuiki tärkeitä kasvukipuja, joiden kautta löytyi oma ääni – oma tapa kirjoittaa.
En osaa sanoa, mikä oli se hetki, jolloin kipinä roihahti palamaan ja sisintäni polttamaan. Muistan kuitenkin sen selittämättömän tunteen, kun tiesin, että tiedän.
Sen, että sanoittaminen on ”mun juttu”.
Se tunne oli minussa kauan. Niin kauan, että neljä vuotta sitten päätin tekeväni vain asioita, joita rakastan – sanoittaminen listaykkösenä. Niin olen sittemmin tehnyt. Elänyt sanoittamisella sekä lähemmin tai etäisemmin sen ytimen ympärillä pyörivillä tiimivalmentamisilla. Enkä vaihtaisi. Mihinkään.
Päätös ei ollut vaikea, koska olin jo useampaan kertaan saanut tuntea elämän unelmia myötäilevän voiman. Olinhan aikaisemminkin antautunut varsin vapaaseen pudotukseen – hammaslääkäristä iskelmälaulajaksi ja muuta vastaavaa – joidenkin mielestä hurjaa.
Kutsumus, maailman hienoin työ, vai vain työ muiden töiden joukossa?
Jokaista ja kaikkea näistä.
Suurin osa ihmisiä ei voisi kuvitellakaan elävänsä ilman musiikkia. Musiikki koetaan, sitä ei tarvitse pohtia. Tarinan väkevä voima on myös kaikille tuttua. Sanoitukset sanoittavat tunteita ja ovat tutkimustenkin mukaan meille suomalaisille tärkeitä. Lauluissa musiikin ja sanojen onnistunut liitto voi parhaimmillaan olla potenssiin jotain maagista. Jotain koskettavaa. Jotain, joka tekee viihteestä viihdettä syvempää.
Siinä syy, miksi kirjoitan laululyriikkaa ja miksi koen kirjoittamiseni merkitykselliseksi. Merkitykselliseksi isolla ämmällä. Siitäkin huolimatta, että järkiparka yrittää välillä huudella moisen olevan sulaa hulluutta.
Onhan se. Ihanaa ja kamalanihanaa hulluutta. Huteja ja helmiä. Pettymyksiä ja riemukkaita onnistumisia. Epävarmuutta varmuudessa. Luomiskipuja, ehtymisen pelkoa. Pitkiä ja kuivia aavikkokausia, huikeita huippuja. Kaikkea ja enemmän. Tapa olla ja elää.
Eläviä ovat kaikki, jotka toivovat ja vaalivat myös muiden toivoa.
Voihan olla, että juuri minun sanoitukseni vaalii jonkun ihmisen toivoa. Pitää hänet ja minut elävänä.
