Kadotin kenkäni.
Onneksi tosin vain unessa, jossa kuljin vieraan rakennuksen kellarikerroksen käytävillä oudon ihmisen perässä. Olin muutaman metrin tämän tuntemattoman jäljessä, kun tulimme porraskäytävään, jossa oli myös hissi. Tarkoituksemme oli siirtyä jonnekin ylemmäs, mutta tuossa hetkessä huomasin unohtaneeni kenkäni.
Pinkaisin samaa reittiä takaisin huoneeseen, josta olimme lähteneet, mutten löytänyt kenkiäni – mustia, niiteillä koristeltuja nahkanilkkureitani – sieltä, mihin olin ne jättänyt. Jaloissani oli kyllä pehmeät ja lämpimät Ugg-saapikkaat, mutta tiesin niiden olevan väärät kengät sinne, mihin ikinä olinkaan tämän tuntemattoman seurassa menossa.
Murehtien myöhästyväni etsin kadonneita kenkiäni kauhealla kiireellä, mutta turhaan. Tähän hirveään haeskeluun havahduin, hetkeä ennen kellon soittoa. Heti herättyäni hoksasin – poikkeuksellisesti, yleensä aamuisin aivojen käynnistyminen kestää – kaksi asiaa.
Ensin muistin, että olen joskus nähnyt saman unen. Toinen ajatukseni oli selvittää saman tien, mitä kadonneet kengät unitulkinnoissa symboloivat. Tämä tarve oli erittäin eriskummallinen, sillä yleensä en ikinä vaivaudu avaamaan alitajuntani öisiä seikkailuja unitulkinnan avulla.
Sydämen ja alitajunnan viestithän usein nousevat mieleen ei niin kauhean selkeinä tai helposti ymmärrettävinä: ne tulevat unina tai aavistuksina, tiedostamattomina, ohimenevinä ajatushäiveinä, jolloin niitä ei välttämättä osaa ymmärtää tai tulkita – ehkä edes huomata.
En varmasti ole ainoa, jolla on elämän aikana monta kertaa menneet tällaiset sisäisen viisauden hennot, hienovaraiset yhteydenottoyritykset aivan täysin ohi – tai joka on tulkinnut unet “vain unina”, yöllisinä mielikuvituksen tuotteina. Tämä kerta oli kuitenkin jostain syystä poikkeus.
Nousematta sängystä kirjoitin kännykkääni haluamani hakusanat ja sain lukea, että kenkien etsiminen unessa symboloi (muun muassa) itsen etsimistä: oma identiteetti on muutoksen kourissa. Hymyilin ja hymähdin ääneen. Tuo tulkinta nimittäin napsahti napakymppiin.
Olen yli 10 vuoden ajan taittanut taivalta itseni ihmettelyn parissa. Kirjojen, kirjoittamisen, keskustelujen ja kohtaamisten kautta olen oppinut sukeltamaan sisimpääni ja uskaltautumaan ottamaan vastaan aina vain rohkeammin kaiken siellä majailevan.
Tämän tietoisen – välillä tiedostamattomankin – toiminnan tuloksena minäkäsitykseni on murtunut ja muovautunut monta kertaa uuteen uskoon. Viime vuosi tarjoili minulle ehkä elämäni mahtavimmat myllerrykset, joiden jäljiltä uskoin, että nyt saan hetken huilata.
Vaan eipä mitä. Vuoden vaihduttua havaitsin hämmennyksekseni sisälläni tuntemattoman tyhjiön. Tietyt minäkuvaani vuosia vahvasti kuuluneet asiat tuntuivat yllättäen täysin tarpeettomilta. Tunnistin, että jokin muodonmuutos tekee tuloaan – mutta mikä muuttuu ja miten, siitä ei minulla ole harmainta hajua. Vielä(kään).
Myöhemmin aamulla kenkiä jalkaan vetäessäni – ei tosin niitä niitillisiä nilkkureita, joita unessa jahtasin – oivalsin vielä yhden asian. Tajusin, että ensimmäistä kertaa olin ymmärtänyt alitajuntani viestin olevan totta myös tietoisella tasolla.
Olin hyväksynyt, että sisälläni on sanoin selittämätöntä viisautta: sydämeni tietää, vaikka järkeni ei tiedä.
♥
