Kevättalven riemuja

Täällä Pohjois-Karjalassa kevättaven hiihtokelit jatkuvat. Yöpakkaset pitävät huolta hankien säilymisestä. Sukseni ovat kapeat ja kevyet, pääasiassa luisteluhiihtoon tarkoitetut Karhut. Ne ovat valkoiset, päällisen kuvioissa on sinistä, turkoosia ja lilaa, lempivärejäni. monoissa samat värit. Passaisihan niillä välineillä hiihdellä vaikka missä, mutta hiihtotaitoni vaan ovat surkeanpuoleiset. Hiihdellessäni nautin enemmän luonnosta kuin vauhdista. En kerää hiihtokilometrejä, ajattelen mieluummin hiihtotunteja, enkä niitäkään kirjaa mihinkään muistiin.

Aikoinaan sain koulun hiihtokilpailussa toisen palkinnon. En yleensä mainitse sitä, että palkintoon ylsin siksi, kun minua nopeampi tyttö kaatui mäessä, missä minä ihme kyllä pysyin pystyssä. Mieluummin hiihdän aina tasaisella maalla. Alamäet menen nykyisin poikkiteloin ladun syrjässä kaatumisen pelosta. Uskaltaakseni laskea, mäen pitäisi olla loiva ja puiden kaukana ladun varrelta, etten yllättäen olisi halaamassa jotain puuta siihen paiskautuneena. Olisikohan minusta vielä oppimaan mäenlaskutaitoa jossain hiihtokoulussa, vai onkohan niissä jokin yläikäraja?

Piirros Caroline Gardner
Piirros Caroline Gardner

Leudon kauden jälkeen tulleet pakkaset ovat kovettaneet hangen pinnan kovaksi kulkea. On mukavaa lähteä suksimaan pitkin peltoaukeita tai järvenselkää.  Hangen kantaessa voi mennä minne vaan, latuja ei tarvitse. Lähden liikkeelle aamuisin, kun päivä on heräämässä, tai hiihdän keskipäivän auringonpaisteessa päivettymässä. Mieluiten  kuitenkin hiihtelen päivän vaihtuessa siniseksi illaksi. Katselen taivaan huikeita pastellisävyjä ja seuraan tähtien syttymistä. Tunnistan Lyyran Vegan; olen opetellut sen, koska se oli Vihervaaran Annan (Montgomeryn Anna-sarjassa) lempitähti. Se syttyykin taivaalle ensimmäisten joukossa. Sisälle palaan illan pimetessä, onnellisena ja mieli keventyneenä ajatusroinasta. Vaikka unelmoin toisinaan asumisesta ainaisessa kesässä hedelmäpuiden ympäröimässä mökissä, tiedän että ikävöisin Suomen vuodenaikojen vaihtelua, varsinkin kevättalvea hankiaisineen. Nyt hankikelit osuvat sopivasti Pääsiäisen aikaan: pääsevat etelästä tulevat Pääsiäisvieraatkin nauttimaan niistä.

Kuulun sodanjälkeisiin suuriin ikäluokkiin, joten lapsena kavereista ei ollut pulaa. Talvisin laskimme usein mäkeä läheisellä vaaralla. Liukureita ja pulkkia ei silloin vielä ollut. Toki kelkkoja ja potkureita oli joka talossa. Potkureista teimme toisinaan ”junan”; sillä sitten laskettelimme hurjaa vauhtia maantiellä. Junaa ohjasi viimeisen potkurin jalaksilla seisova. Autoliikenne oli silloin vähäistä, ehdimme hyvin siirtyä sivuun, kun kuulimme auton äänen. Mäenlaskuvälineinä toimivat myös pahvinpalat ja pahvilaatikotkin. Kimppakyytiä otettiin isolla laatikolla, johon mahtui kerralla kolmekin yhtä aikaa.

Hmm.. mitähän jos nytkin etsisin ison pahvilaatikon ja lähtisin mäenlaskuun. Mäki on turvallisesti pihatiellä. Kevättalvisen illan hämärässä sitten lähden  mäkeen pahvilaatikon kanssa. Istun laatikkoon ja otan käsillä tyrkkien vauhtia; liukkaasti laatikko lähtee alamäkeen tämä mummo kyydissä kuin lapsena kuunaan. Pahvin läpi tuntuvat mäen epätasaisuudet. Vauhtia on niin että vesi silmistä sirisee. Hih, tämähän on mukavaa! En malta lopettaa, vaan kiipeän rinteen ylös yhä uudelleen. Nautin mäenlaskusta kunnes laatikko hajoaa. Pikkutyttö sisälläni on ikionnellinen.