Ihan ensiksi pieni testi. Sulje silmäsi ja jää odottamaan seuraavaa ajatustasi. Kun olet huomannut sen, käy lukemassa tämän artikkelin viimeinen rivi.
Palaa sitten jatkamaan tästä:
Tunnetko kiertäväsi kehää saman, elämässäsi toistuvasti esiintyvän ongelman kanssa? Älä huoli, et ole ainoa.
Se, mihin suuntaamme huomiomme – eli mielemme – voimistuu elämässämme. Luomme itse kokemuksemme tilanteista, muista ihmisistä ja itsestämme sen mukaisiksi, mihin uskomme mielessämme, ja mitä pidämme totuutena. Tilanteet ovat itsessään aina neutraaleja, mutta oma suhtautumisemme niihin määrittää ovatko ne meille ongelma.
Mielemme on oppinut toimimaan pienestä pitäen tietyllä tavalla, jota kuvastaa viideksi kiinnikkeeksi nimetyt vaiheet. Olemme oppineet tuon mallin ympäröivältä maailmalta, vanhemmiltamme ja muilta kanssaeläjiltä, ja pidämme sitä itsestäänselvyytenä. Siitä on tullut ohjelma, joka pyörähtää alusta loppuun täysin automaattisesti. Koska olemme samastuneet suurelta osin mieleemme, emme edes huomaa ohjelmoitumista. Siitä tulee ainoa näkökulma, josta edes osaamme tarkastella ongelmaksi nimeämäämme tilannetta. Sama prosessi pyörii käytännöllisesti katsoen kaikilla muillakin, joten sehän on täysin normaalia, eikö? Kenties, mutta koska se aiheuttaa stressiä ja konfliktin todellisuuden kanssa, en pidä sitä luonnollisena.
“Kiinnikeluuppi” saa meidät kokemaan, että ongelmatilanne on syypää siihen miltä meistä tuntuu, emmekä voi itse vaikuttaa siihen.
Palauta mieleesi oman elämäsi tilanne, jonka haluaisit korjata, tai muuttuvan paremmaksi. Mitä haluaisit tehdä sille?
Ainoat keksimämme keinot voivat olla manipulointipelit, joilla yritämme muuttaa joko tilannetta tai toista ihmistä mieleiseemme suuntaan. Kun tilanne korjaantuu, olommekin paranee. Mutta muuttaako manipulointi mitään pysyvästi? Entä jos tilanne toistuu taas? Tai vain näyttää siltä, että se saattaa toistua? Olemme taas samassa kehässä.
Ensimmäinen askel kohti uutta näkökulmaa on mielen “luuppitoiminnon” tunnistaminen, jonka ansiosta alamme siirtyä kohti objektiivisuutta ja omaa voimaamme. Sen voi tunnistaa näistä viidestä vaiheesta:
1. Vertailu
Mielemme vertailee tilannetta menneeseen, jolloin asia oli hyvin, tai johonkin mitä toivomme tai odotamme tulevalta. Emme ole enää läsnä. Hukkaamme objektiivisen, tietoisen tilan, joka on voimamme perusta.
Vertailu on perustoiminto joka esim. auttaa meitä hahmottamaan maailmaa ja asioiden välisiä suhteita. Voimme verrata sinistä takkia vihreään, ja tykätä enemmän sinisestä. Mutta jos sitä ei löydy sopivan kokoisena, olemmeko ihan yhtä iloisia vihreästä takista? On ookoo haluta sinistä takkia, mutta jos koen että tarvitsen sen ollakseni tyytyväinen, halu ja vertailu on muuttunut elämää rajoittavaksi. Onnellisuutemme on riippuvainen ulkoisesta tekijästä, jolloin kyse on egon halun täyttämisestä. Se on väliaikaista.
Ja entäpä sitten, kun seisomme kiireisinä kaikista hitaimmassa kassajonossa, ja edellämme oleva mummo maksaa suurostoksensa kaivelemalla kukkarostaan bonusseteleitä ja loputtomasti pikkukolikoita…
Siitä pääsemme seuraavaan kohtaan.
2. Tuomitseminen
Kun tilanne ei ole siten, kuin mieli haluaisi sen olevan, tuomitsemme sen huonoksi, vääräksi tai pahaksi. Olemme myös tuominneet osan tunteistamme pahoiksi: mieluumminhan sitä tuntisi vaikka iloa tai toiveikkuutta, kuin surua, turhautumista tai pettymystä.
Mihin tuomitseminen perustuu? Meillä on lukemattomia tiedostamattomia arvoja, eli uskomuksia siitä mikä on oikeaa tai väärää, mikä hyvää ja mikä huonoa tai pahaa. Ne liittyvät myös siihen mitä olemme oppineet pitämään tärkeänä. Mieltä ei niinkään kiinnosta asettaa arvojärjestykseen asioita, joita se ei pidä lainkaan tärkeinä. Arvo on siis jotain mihin uskomme, ja mikä on meille tärkeää. Mitä tärkeämpi asia, sitä vahvempi arvo.
Muistele jälleen ongelmaksi kokemaasi tilannetta. Leiki nyt hetki ajatuksella, ettei se herättäisi sinussa tuomitsevia ajatuksia. Kuvittele ettei sinulla ole mitään syytä tuomita tilannetta. Onko se silloin ongelma?
3. Vastustaminen
Tilanne on siis huono, suorastaan paha. Joskus koemme että joku on tehnyt väärin meitä kohtaan, vaikka hän on saattanut tarkoittaa aivan muuta. Mieli tulkitsi toisin, ja huutaa ”vääryys”! Asioiden pitäis olla oikein! Tunnemme huolta, loukkaantuneisuutta tai kiukkua. Kaikkea ikävää, jonka mieluummin sivuuttaisi. Kuulostaako siltä että mielemme voisi hyväksyä tilanteen? Se vastustaa sekä tilannetta, että sen nostattamia tunteita, täysi häkä päällä. Hengityskin käy huonommaksi, jotta tunteiden virtaus patoutuisi, ja niiden päälle tulee tulppa.
Vastustaminen on egon suojakeino, jolla se pyrkii varjelemaan meitä epämukavilta kokemuksilta, kuten nyt omilta tunteiltamme. Vilpitön pyrkimys, epäsuotuisa tulos: kun tunteiden virtaaminen patoutuu, ne jäävät jumiin systeemiimme ja koteloituvat psyykeeseen ja kehoon. Tunteiden tunteminen ei vahingoittaisi meitä millään tavalla, mutta niiden vastustaminen voi pidemmällä aikavälillä tehdä sen. Kohtaamattomat tunteet voivat ilmetä myöhemmin epämääräisenä stressinä, v***tuksena, ja jopa mielen tai kehon sairauksina.
4. Analysointi
Kun tilanne ei kelpaa meille, sitä pitää muuttaa. Täytyy löytää ratkaisu. Pilkotaan ongelma osiin, eritellään mitkä niistä kannattaa ottaa työn alle heti, ja tehdään toimintasuunnitelma. Ja analysoidaan. Kahvilan pöydässä, baaritiskillä tai kuntosalin pukuhuoneessa voi toisinaan kuulla hyvinkin tarkkoja analyysejä siitä, miksi tilanne on kuten se on, kenen takia, ja mitä asialle pitäisi tehdä. Seuraavaksi teemme minkä voimme. Jokaisella on omat, toimivimmat keinonsa eri tilanteisiin, mutta niiden kaikkien tarkoitus on saada tilanne muuttumaan sellaiseksi, kuin sen pitäisi meidän mielestämme olla.
5. Samastuminen
Viimeinen vaihe, jossa objektiivisuuden viimeisetkin rippeet ovat mennyttä. Olemme samastuneet tunteisiimme: emme sano ”tunnen suuttumusta”, vaan ”olen suuttunut”. Tunteesta on tullut meitä määrittelevä tekijä. Sen lisäksi samastumme kehoomme ja ajatuksiimme: tässä olen minä. Suomalainen, kokki, aktivisti, vaimo, valtiotieteen tohtori, pärjääjä. Vastoinkäymisiä kokeva ihminen. Samastumme tietämättämme myös neljään edeltävään kiinnikkeeseen: minähän se olen, joka tässä vertailee, tuomitsee, vastustaa ja analysoi.
Todellisuudessa nämä kaikki viisi vaihetta ovat mielen keloja, ja niiden takana on sinun laajempi tietoisuutesi, jolla jo on luontainen kyky havainnoida tilanteita ja tunteita objektiivisesti. Alat siirtyä kohti objektiivisuutta, kun huomaat yhdenkin näistä viidestä kiinnikkeestä itse teossa. Olet siirtynyt katsomaan sitä mielesi toiminnan ulkopuolelta, eli näkökulmasi alkaa luonnostaan muuntua tietoisemmaksi. Sieltä käsin voit nähdä myös omia reaktioitasi ja toimintamallejasi, ja sitä kuinka ne ovat tähän saakka vaikuttaneet tilanteeseen. Voit antaa hengityksen ja tunteiden virrata.
Kun vanhojen ehdollistumien vaikutus vähenee, sinulle paljastuu uusia, vaihtoehtoisia toimintatapoja, jotka vaihtelevat tilanteen mukaan. Voit vastata tilanteeseen laajemmasta tietoisuuden tilasta, ja kykenet tekemään rakentavampia ratkaisuja.
Tietoisuus on käsitteenä liukas kuin märkä saippuapala, mutta sitä voi alkaa lähestyä tämän lauseen avulla:
Kuka tai mikä on se, joka havaitsi ajatuksen?
