Olin vastikään osallisena konfliktissa, jossa oli useita osapuolia. Konfliktissa oli erilaisia vaiheita: selvittelyä, erimielisyyttä, halua ymmärtääkin. Lopulta tilanne jäi omasta näkökulmastani selvittämättömäksi. Pohdin jälkikäteen, että syyttelyn ja oman näkökulmani esiintuomisyritysten sijaan olisin ehkä voinut kysyä konfliktin osapuolilta erilaisia kysymyksiä, kuten mitä olisin voinut tehdä toisin? Mikä omassa toiminnassani meni puihin? Mitä minulta tarkalleen toivottiin?
Olin niin asemoitunut omaan onnistumiseeni tilanteessa ja niin kiinni siinä, että tunsin antaneeni kaikkeni, etten kyennyt kuin hetkittäin ottamaan askelen taaksepäin. Halusin sekä yhteisen luomuksemme että konfliktin lopputuloksen olevan sellainen, kuin minä halusin. Konfliktissa oli kysymys näkemyseroista ja vallasta, siitä, kuka päättää ja miten. Olisin toivonut, että pääsemme yhteisymmärrykseen ja että tilanne rauhoittuu. Silti en ollut siihen selvästikään täysin valmis, sillä omalta osaltani tilanne jäi epäselväksi ja olo ikäväksi.
Tarina ei kuitenkaan pääty tähän.
Konfliktit ovat mahtava asia. Epämiellyttävä, tunteita herättävä, mukavuusalueilta pois haastava. Ne nostavat meissä esiin sen, joka ei halua tai vielä kykene olemaan myötätunnossa ja hyväksymisessä, rauhan tilassa. Yleisesti käytetään sanaa ego; se osa meissä, joka marssii määrätietoisesti ja pöyhkeästikin siihen suuntaan, jossa ollaan oikeassa ja osoitellaan toiselle, että tämä on hakoteillä. Ego kysyy, miksi meidän tarvitsisi olla myötätunnon tilassa, jos voimme olla oikeassakin? Usein ego nähdään jotenkin kielteisessä valossa, ja siksi käytänkin mieluummin ilmausta ”se osa minussa, jota en vielä omassa sydämessäni ole hyväksynyt”.
Koen, että kaikki, mitä tapahtuu kahden tai useamman ihmisen välillä, tapahtuu myös sisällämme. Kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka ristiriitatilanteessa nousevat esiin, ovat jo valmiina meissä. Heitämme vastuun omista tunteistamme itsemme ulkopuolella oleville asioille, vaikka tosiasiassa todellisuutemme palvelee meitä täydellisesti heijastamalla ulkoisen kautta näkyväksi sen, mitä sisällämme tapahtuu.
Jokainen konflikti palvelee osoittamalla meille sen osan tai asian itsessämme, jonka hyväksymisessä meillä on haasteita. Se mikä toisessa rassaa, on sisällämme jollain tapaa hyväksyntää vailla. Usein se liittyy johonkin haavaan tai traumaan, joka meissä konfliktin kautta aktivoituu. Esimerkiksi siihen, ettemme koe tulevamme kuulluksi. Koemme, että meitä jyrätään, mitätöidään tai sivuutetaan. Ja jotta meidän ei tarvitsisi kohdata tätä haavaamme, pyrimme osoittamaan, että olemme oikeassa. Kontrolloimme, manipuloimme, syyllistämme ja käytämme valtaa. Vakuutumme omasta tarinastamme ja siitä, miltä tilanne meidän kannaltamme näyttää. Joko kieltäydymme kohtaamasta toista osapuolta, tai kohtaamme vähän ja ehkä ymmärrämmekin, mutta silti koemme olevamme oikeutettuja omaan loukkaantuneisuuteemme. (Tällä en tarkoita, ettemekö saisi tuntea loukkaantuneisuutta, vaan sitä, että sen ei tarvitse olla kokemuksemme päätepysäkki. Voimme myös valita kulkea kohti myötätuntoa, joka onkin matkan työläs osuus).
Näemme konfliktin osapuolet uhkana oikeaksi olemisellemme ja syyksi torjutuksi tulemisen tunteellemme. Toinen vaihtoehto on leikkiä, ettei mitään konfliktia olekaan. Lakaista ristiriidat maton alle ja painella eteenpäin esittäen, että kaikki on ok. Olla näennäisesti “kypsä”. Todennäköisesti silloin jokin jäytää sisällämme, koemme levottomuutta, ahdistusta, ehkä kipua kehossa. Emme kykene rehellisyyteen, itsemme ja toisen kohtaamiseen. Uskon, että kyse on siitä, ettemme uskalla kohdata sisäisiä ristiriitojamme. On niin paljon helpompi syyttää toisia omista tunteistamme, kuin tunnustella kipua sisällämme. Väitän, että tämä johtaa jonkinlaiseen puolivaloilla elämiseen.
Konfliktin toisen osapuolen voi nähdä myös ystävällisenä peilinä, joka rajusti kysyy, voisimmeko itse olla torjumatta itseämme. Voisimmeko lakata takertumasta siihen tarinaan (nk. egoon), joka pitää meitä torjutuksi tulemisen tilassa? Yrittämättä olla oikeassa. Suremalla sitä surua, joka meissä on haavoittumisen seurauksena syntynyt. Antamalla itsellemme sitä myötätuntoa, jota emme ulkopuolelta tunne saavamme.
Kyllä elämä saa sattua! Sisällämme saa olla kipua, vihaa, loukkaantuneisuutta, surua ja torjutuksi tulemisen kokemusta. Niitä ei tarvitse ”henkistymällä” tai muilla keinoilla paeta. Uskon, että joka kerta, kun torjumatta ja syyttelemättä kohtaamme, mitä sisällämme (ja toisessa ihmisessä) todella tapahtuu, kun otamme läsnäolevasti todelliset tunteemme laimentamattomina ja kypsentämättöminä vastaan, avaudumme suuremmalle rakkaudelle itsessämme. Väitän, että jos ihminen on todella kiinnostunut voimaan paremmin ja kokemaan olemisen rauhaa ja riemua, tie kulkee hyvin inhimillisten ja kivulloistenkin tuntojen kautta.
Emme tarvitse tähän sitä, että kaikki muut näkevät meidät myötätuntoisesti. Väitän, että ristiriidat ja angstit ovat hyvinvointia haluavan kartta ja matkalippu. Reissu voi olla rasittava ja aiheuttaa kärvistelyä, mutta jos sen uskaltaa kulkea, perillä odottavat huikeat kokemukset. Vapautumista haavoistamme ja sen myötä entistä enemmän rohkeutta ja kykyä valita ja vastaanottaa asioita, joita pohjimmiltaan haluamme. Tervettä riippumattomuutta. Syvää hyvää oloa. Syviä kohtaamisia sellaisten kanssa, jotka myös ovat valmiita kohtaamaan itsensä. Kiitollisuutta jokaisesta kokemuksesta, joka on tuonut meidät suuremman lämmön, myötätunnon, eheytymisen ja hellyyden äärelle. Itsemme luo, karvoineen päivineen.
