Unohtumaton matkamuisto

 

Lapsuuskotini oli aivan pienen kylän halki kulkevan maantien vieressä. Usein istuin portailla ja katselin ohi kulkevia autoja. Haaveilin matkustelusta, puhuinkin siitä, sillä muistan isäni mumisseen jotain kiertolaisuudesta. Jos silloin olisin tiennyt, että ajatuksilla on luova voima, olisin unelmoinut reissaamisesta enemmän.  Aikuisena olen päässyt matkustelemaan jonkin verran. Maaseudulla asuvana ja luonnon hiljainen rauha aina ympärilläni menen mielelläni suuriin kaupunkeihin.

”En ole ollut vielä kaikkialla, mutta se on listallani.”  (Susan Sontag)

Luonteessani on ainakin ripaus seikkailijaa, sillä teen mielelläni omatoimimatkoja yksin. Ei valmiita opaskierroksia eikä aikatauluja. Vain niin voin viivähtää mielenkiintoisissa paikoissa juuri niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Yksin kulkiessa voin joutua joskus eksyksiin, kaupungeissa joudun useinkin. Se ei kuitenkaan pelota eikä estä lähtemästä. Kirkkaina päivinä suunnistaminen onnistuu auringon avulla myös kaupungissa; mitään naavaisia puunrunkoja ei kannata jäädä etsimään ilmansuuntia havainnoidakseen.

Vuosi sitten olin ensimmäistä kertaa Pariisissa. Majoituin pieneen, nuorten ylläpitämään vanhaan hotelliin Montparnassella. Huoneiden oviin oli käsin maalattu numero ja kukkakimppu. Hotelli tuntui ottavan vastaan lämpimin tuntein. Kiivetessäni kapeita portaita omaan kerrokseen, tunnustelin kuinka Hemingway (Nuoruuteni Pariisi) kenties oli kulkenut samoja portaita. Tunnelma oli intensiivinen, melkein näin kirjailijan harppovan portaita ylös, innoissaan jostakin uudesta, joka oli kypsymässä kirjoitettavaksi. uusin pukukuva

Illalla lähdin katselemaan lähiympäristöä. Oli kuin olisin tehnyt jo toisen aikahypyn menneisyyteen, kun näin erikoisesti pukeutuneen seurueen kadulla. Miten helppoa upota mielikuviin, kun on irti arjesta ja kaukana kotoa!

Iltaisin katselin hotellihuoneessa Pariisin opaskirjoja ja tutkin metroreittejä seuraavan päivän kohteisiin. Eräänä päivänä olin valinnut määränpääksi maailmankuulun Sacré Coeur -kirkon, sen kauniin valkoisen Montmartrella. Ajoin metrolla aivan Montmartren juurelle ja aloin nousta rinnettä valiten kapeita, rauhallisia kujia ja portaita. Välillä pysähtelin ihailemaan aamupäivän auringossa kylpevää kaupunkia. Tulin taiteilija-aukiolle. Siinä kuljeskelin katsellen taiteilijoita työssään ja heidän valmiita taulujaan. Viivyin aukiolla sen tunnelmasta nauttien. Ihmisiä oli paljon ja kansainvälisestä puheensorinasta erotin myös suomenkielistä puhetta.

Siinä kuljeskellessani olin kadottanut opasviitat Sacré Coeuriin. Huomasin sitten kirkon sisäänkäynnin ja menin kirkkoon.  Hetken ihmettelin, miten niinkin kuuluisassa kirkossa on niin vähän turisteja. Uppouduin katselemaan taideteoksia, joita oli ympäriinsä, maalauksia ja patsaita, toinen toistaan kauniimpia. Kirkossa vallitseva rauha tuntui kutsuvan istumaan paikalleen. Niinpä istahdin ja vaivuin silmät ummessa melkein meditatiiviseen tilaan. Sitten aloin tuntea jotain, jota on vaikea kuvata. Aivan kuin pääni olisi suuren läpinäkyvän pallon sisällä, jossa tuhannet pienet tähdet pyörivät ja niiden liikkeestä syntynyt energia hoitaisi päätäni. Olin ihmeissäni samalla kun suunnattomasti nautin tuosta tunteesta.

En tiedä, kauanko siinä istuin. Mietin sitä, miksi tuo ihana energia tuntui vain pään aluella, olinko tukossa muilta osin? Illalla tutkiessani opaskirjoja ja seuraavan päivän ohjelmaa, huomasin että olin ollut ”väärässä” paikassa. Kirkko jossa olin ollut , oli Saint Pierre de Montmartre, joka oli aikoinaan PYHITETTY JÄRJEN ENERGIOILLE!

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: