Sadan vuoden yksinäisyys

Teksti: Sinikka Kumpusalmi

Iisalmen asemalla seisoo pieni tyttö nojaten sedän takinliepeeseen.

Eväät odottavat kangaskassin pohjalla; mummon ohrarieskaa, lauantaimakkaraa- tädin mukaan laittamat- ja tietysti kotimehupullo.

En enää muista, mitä tytöllä on yllään- saati kenkien väriä kun hän katselee niiden kärkiä odottaessaan sinistä lättähattua saapuvaksi, mutta muistan sen ylitsehyökyvän yksinäisyydentunteen kun junan ääni alkaa lähestyä pitkin raidetta yksi.

Muistan myös sen irtoamisen tunteen, kun rakas setämies saattelee lasta vaunuun kotimatkaa varten-  ja sen kaukaisen, katoavan vilkutuksen aiheuttaman pelonsekaisen ahdistuksen, kun juna lähtee liikkeelle ja rakkaan saattajan, senhetkisen elämän kiinnekohdan, vilkutus katoaa ikkunasta, jääden asemalaiturille.

Se, että muistaa, on merkki siitä, että tunteet ovat olleet väkeviä.

Eron hetki on ollut todellisen raskas, vaikka jälleennäkemisen varmuus onkin ollut turvana lapsen puhtaassa sydämessä.

Kohtaan tuon irrallisuuden, sielun syvän kodittomuuden ja suuren hiljaisuuden peikon yhä useammin.

Niihin minut saattelevat aika, hylätyksi tulemiset ja hylkäämisen pakkoon johtaneet elämänkulut.

Ihminen on aina yksin ja se on raskasta käsittää.

Halu olla yhtä, jaettu, toisen ihmisen, toista varten on yhtä suuri ja vakava kuin elämän myötä kasvava tietoisuus siitä, ettei toisen ihmisen ihon alle voi piiloutua. Milloinkaan.

lonely woman sits under a tree

Yritelmät, rakastumiset, johtavat suoraan yksinäisyyteen.

Jossakin vaiheessa yhteinen nahka aina venyy, kuin huomaamatta, ja ihmiset: irtoavat. Rakkauden voi hylätä. Päättää toisin. Toinenkin voi. Vaikka minä rakastaisin, edelleen.

Laatikossani on hääkuvia yli oman tarpeen. Olen ollut nämä aikuisvuoteni kipeästi avioliittohakuinen. Kaikkien aviomiesteni kanssa olen ollut kuolemanvakavissani, pyrkimässä ikuiseen onneen.

Kuitenkin perhe-albumit ovat jääneet keräämättä ja liittojani symbolisoivat hyvin nuo laatikon pohjalta nousevat irtonaiset kuvat. En muista niiden hymyilevistä ja hienostipuetuista ihmisistä suurten onnentunteiden aikaa, mutta muistan ne valtavat odotukset tulevasta, kuin myös katkerasti käsistä valuneet hiekanjyvät; ne joista piti rakentaa tulevaisuudelle vankka peruskivi.

Rakastumiseen nuorena ei littynyt menettämisen pelkoa. Päinvastoin hillitön kaikkivoipaisuuden, ikuisuuden tunne.

Tällä iällä tilanne on toinen.

Käyt jo ensimetreillä mielessäsi läpi kaikki ne vuodet joita teille mahdollisesti on suotu ja mietit, kestääkö tämä niiden läpi vai vieläkö tulee eteen välikuolemia ja uudelleen aloittamisia. Olet mielestäsi kypsä, viisas ja seesteinen, tiedät miten sudenkuoppien ohi luovitaan. Ja silti, joka ikinen kerta, olet pohjimmiltasi uhmakas, menettämisenpelosta onnesi sisällä kiemurteleva tyttönen, toistaen samat kaavasi.

Se on sinuun tällä matkalla sisäänrakennettu. Sadan vuoden yksinäisyys.

Lasten kuvat läikähdyttävät iloa minussa, mutta myös pohjatonta vihaa ja katkeruutta itseäni, nuoruuteni tyhmyyttä kohtaan. Miten ihminen kuvittelee kaikkivoipaisuutensa kestävän, lasten pysyvän kiinni sinussa siihen hetkeen kun sinulla on aikaa huomata heidät, pysähtyä äärelle. Miten hukkautuukaan joutaviin draamoihin se energia, joka olisi pitänyt antaa eheästi ja elää niille, jotka tähän maailmaan on itsekkäästi tuonut.

Tänään ymmärrän: niin kauan kun lapsesi ovat kiinni sinussa, olet vielä kokonainen. Sinulla on merkitys. Sinulla on nimi.

Surujen seassa jaksat eteenpäin, sillä on joku, jolle puurosi keität, joku jonka toppavaatteet sinun on kasattava eteisen lattialle kello 8.00. Joku jonka saatat bussiin, jonka noudat, jonka päivän kuulumiset kuuntelet- tai et. Joku joka aina valitsee sinut.

Aikuisen ihmisen rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, hylkäämisestä, selviää aina. Ajanvirta pitää siitä huolen.

Väärineletyt muistot valitset itse.

Mietin tänään; tämä asema käy yhä suuremmaksi, minun jalkani ovat yhä ne pienet.

Jos minun tarvitsee vielä irrottaa käteni saattajani kädestä, teen sen rohkeammin.

Tästä päivästä eteenpäin lupaan muistaa asemalaiturilta myös kengänkärkeni, ne ovat pysyvästi, täältä ikuisuuteen saakka, punaiset, korkokantaiset ja kepeät ja kantavat minua pelotta eteenpäin.

Olen hyvä myös jos jään yksin. Kokonainen nainen.

Siihen saakka uskallan rakastaa itseäni ja kaikkia niitä joita on määrä minun rakastaa, niin, että kipinät sinkoilevat.

Tämä kirjoitus on aamutunteina kirjoitettu superkuun voimalla rohkaisuksi kaikille yksinäisyyden kanssa kamppaileville, hylätyille naisille ja varsinkin yhdelle niistä, sille jota lupasin rohkaista.

Elämä kantaa <3

Halauksin,

Sinikka

Sinikka Kumpusalmi on puolen vuosisadan matkalla montaa elämänsä sutta karkuun lähtenyt ja vähintään yhtä montaa karhua kohdannut ja kaatanut lammastilallinen ja paimennuskouluttaja, free lance -kirjoittaja, kuvittaja, kakkutaitelilija. Näkee asiat niinkuin ne ovat: ruusunpunaisten linssien lävitse, eheyttävällä huumorilla.

 

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Sinä selviät kyllä – Erovuoden matkaopas

    24,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Ale!

    Sinä selviät -paketti

    32,80  28,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin