Alkukesästä istuin lounaspöydässä rakkaan kanssa, lautasliina itkutipoista tuhriintuneena. Olin lähtenyt työpaikaltani kesken päivän ja vaahtosin miten pahalta tuntui. ”Ehkä haen sairauslomaa nyt heti, en jaksa enää yhtään tätä hulluutta”. Kumppanini kuunteli tyynenä, ehdotti jälleen että ottaisin kantaakseni vähemmän huolta ja tekisin vain sen, minkä juuri nyt pystyn.
En hakenut silloin sairauslomaa, mutta stressimyllyni läpi linkoutui ajatus: mitä järkeä on elää näin? Toteuttaa intohimoammattiani toistuvasti stressaantuen, uupuen ja huonosti voiden? Jos ja kun minulla on etuoikeus valita toisin?
Intohimoni on enemmän arvoinen ja sen arvon määrittelen minä. Näin olin ajatellut jo aikaa sitten unelmalomallani Havaijilla, jossa intuition kirkas ääni oli alkanut kutsua kohti uutta: haluan tehdä vain asioita, joita todella haluan tehdä. Läsnä ollen, levollisesti, iloiten. Ollessani itseni kanssa syvässä synkassa ohjaudun tekemään asioita, jotka ovat merkityksellisiä minulle ja siten mahdollisesti myös toisille. Mihin muuhunkaan kannattaa elämää käyttää?
Kotiin palattuani olin vikkelästi takaisin boksissani: harjoittamassa ammattiani jota rakastan, mutta joka käytännössä usein on ehkä muuta, kuin mitä tai miten mieluiten tekisin. En ole taloudellisesti riippumaton, mutta minulla ei ole myöskään perhettä (teko)syyksi olla tekemättä valintoja lempipuuhieni hyväksi.
Mikä sitten estää valitsemasta juuri sitä mitä sydän halajaa? Pienissä ja suurissa asioissa? Tätä olen pohtinut vuosien varrella paljon, sillä tuntuu, että esteitä ja syitä ilmenee vaihtuvina määrinä ja yhdistelminä loputtomasti. Kiteyttäisin asian näin: emme koe olevamme sen ihanamman jutun arvoisia. Jos kylpy kutsuisi, mutta suihkuun ehtisi paremmin, miksi en nautiskele ammeessa? Jos tuosta saisi rahaa, mutta tuo kutittelisi iloani ja tähänkin asti on pärjätty, mitä valitsen? Miksi en uskalla tai voi?
Aina löytyy syy olla sallimatta itselleen parempaa oloa. On syitä, miksi en voi hyväksyä itseäni, halujani ja tarpeitani juuri sellaisina kuin ne ovat. Loputtomia perusteita pohdinnalle siitä mitä kaikkea minun pitäisi tehdä (toisin) ja mikä kaikki minussa mättää. Levollisuus sen sijaan on sitä, että sallin itseni irtautua ajatusten ryöpyistä ja palata tähän hetkeen hengittämällä ja kuuntelemalla mikä juuri nyt kutsuu. Sitä, että tunnustelen: ihanaa, tässä olen! Juuri minä!
Omalla kohdallani olen havainnut voimakkaan suorittamistarpeen motiiviksi toimia ikään kuin itseni sivussa, itseäni kieltäen. Tehdä ja paahtaa kylpemisen sijaan. Taustalla vaikuttaa tosi alitajuinen uskomus siitä, että jos teen asioita hyvin, tunnollisesti ja ”oikein”, saan vastineeksi hyväksyntää – eli oikeutuksen olemassaololleni. Ohikiitävää todistusta arvolleni tai arvottomuudelleni. Eikä silloin mikään määrä suorittamista saa minua uskomaan, että kyllä, olen hyvä juuri tällaisena. Kontrolloimisen ja suorittamisen suo on loputon, jos valintani tai tekemiseni perustuu hyväksynnän saamiseen eikä sisäiseen levollisuuteen, Oman Arvon tunteeseen.
Yhtä uupumussairauslomaa myöhemmin – edellisestä olikin jo vierähtänyt kotvanen – ajattelen, että olen tekemisistäni ja haasteistani riippumatta stressittömämmän elämän arvoinen. Saan tuntea oloni hyväksi, iloiseksi ja innostuneeksi toisten mielipiteistä tai olosuhteistani riippumatta.
Uupumusvapaallani tein muutamia linjanvetoja. Päätin, etten ajattele stressaavia työpaikan asioita työpäivän jälkeen. Päätin, etten syyllisty ylittyneistä budjeteista, epätyydyttävistä työtuloksista tai omista virhearvioinneistani. Täydellisyydentavoittelija minussa on taipuvainen syyllistymään, mutta ketä minun tunnontuskani tai stressikuumotukseni palvelee? Jos olen lipsahtaa päätöksistäni, en soimaa itseäni vaan hengittelen syvään ja valitsen parempaa oloa tuovia ajatuksia aina, kun kykenen. Voisinko radikaalin rennosti nauttia duunissa kaikesta innostavasta ja unohtaa muun?
Vapaallani päätin myös antaa itseni valita seuraavaksi asioita, joista nautin eniten. Olen avoin sille, mitä elämä tuo ja kokeilen uusia juttuja. Ihan vain, koska se tuntuisi nyt hyvältä.
Sairauslomani aikana minusta tuli myös Hidasta Elämää –kirjoittaja.
