Kesä Keltaisessa talossa on sujunut mukavasti. Kesään on mahtunut monenmoista mukavaa. On juhlittu, matkusteltu, tavattu Ystäviä, oltu tekemättä yhtään mitään ja kaikkea siltä väliltä. Viileä kesä on ollut matkusteluun oikein sopiva. Kaupunkilomasta on nauttinut täysillä, kun on jaksanut kierrellä ja katsella paikkoja. Tosin talviturkki on jäänyt tänä kesänä heittämättä, mutta vielähän sen asian ehtii korjata!
Kesään tuli surullisempikin vivahde, kun elokuun alkupuolella saimme suruviestin Saksasta. Isäni 91 vuotias täti oli nukkunut pois. Hän asui omassa kodissaan ja siellä sai myös onneksi rauhallisesti nukkua pois.
Pitkästä välimatkasta huolimatta hän oli hyvin läheinen meidän perheelle. Harrastimme kirjeenvaihtoa lähes loppuun saakka ja vaihdoimme näin kuulumisia.
Vanhin tyttäremme nimesi hänet Keppi-Tädiksi, ollessaan parin vuoden ikäinen. Tämä nimi tuli luonnollisesti kepistä, jota hän käytti. Lempinimi oli Hänelle hyvin tärkeä ja arvokas, hän mm. allekirjoitti aina kortit ja kirjeet “Hälsningar, Keppi-Täti”.
Viime päivinä hänen elämänkulkuaan on tullut muisteltua paljon ja monia mukavia muistoja nousee mieleen. Viimeksi olemme tavanneet 5 vuotta sitten, kun vierailimme hänen luonaan. Myös sitä, miten elämä kuljettaa olen paljon ajatellut. Hän eli elämänsä Saksassa. Rakastui nuorena 19-vuotiaana täällä Kokkolassa saksalaiseen merimieheen ja muutti hänen mukanaan vieraaseen maahan. He perustivat perheen ja elivät onnellisina. Nuoren tytön yhteydenpito kotiväkeen ei silloin ollut helppoa, kun ei ollut oikeastaan muuta yhteydenpitovälinettä, kuin kirjeet. Oli selvittävä vieraassa maassa, vieraalla kielellä. Hän oli luonteeltaan positiivinen ja aurinkoinen, joka varmasti helpotti elämää ja Ystävien löytymistä. Toki hän perheensä kanssa lomaili Suomessa joka kesä ja vielä yksinkin niin kauan, kuin kunto salli matkustamisen. Muistan, miten iloinen hän aina oli, kun pääsi lomalle vanhaan kotikaupunkiin ja sai tavata ystäviä. Hänen heleän naurunsa voin vieläkin kuulla korvissani. Aina hän muisti sanoa, että “Suomessa taivas on sinisempi ja kahvi parempaa”. Koti oli siellä, mutta sydän syvällä täällä…
Valitettavasti meillä ei nopealla aikataululla ollut mahdollisuutta osallistua hautajaisiin. Halusimme jotenkin muistaa Häntä tuona päivänä konkreettisesti myös täällä hänen synnyinmaassaan. Kiitollisena, että näin pitkään saimme hänet pitää. Nuorempi tytär teki sinivalkoisen kukkaseppeleen, jonka kävimme laskemassa meren aalloille, paikassa, jossa hän aina täällä ollessaan kävi, samoille vesille, joka aikoinaan vei hänet uuteen kotimaahan. Sinitaivaan alla, auringon kauniisti paistaessa, vietimme rannalla pienen hetken häntä muistaen. Näin halusimme toivottaa hänelle hyvää matkaa kotiin…
Kuvat: Emilia Perälampi
