Katselen aamuisin tupani ikkunoista ulos luontoon ja valitsen päivän askareet sään mukaan. Keväinen sadepäivä on sopiva silityspuuhaan. Olen onnellinen, kun voin kuivata vaatteet ulkosalla kesät talvet: pyykkinarut ovat vanhan aitan katoksessa suojassa sateilta. Siellä vaatteet saavat rauhassa kuivua ja raikastua.
Kerään pyykit naruilta koriin. Useimmiten ne ovat juuri sopivan kosteita käsiteltäviksi. Ne tuoksuvat talvisin pakkaselta ja kesäisin lempeiltä tuulilta. Olen himosilittäjä, mankelia ei ole, joten silitän myös liinavaatteet. Tiedän olevani vanhanaikainen, mutta en häpeä sitä; nuorilla ei ole nykyisin edes aikaa silittää, korkeintaan vähän oikaista päällysvaatteita, jos niitäkään. Tunnustan kyllä, että enpä ole huomannut kenenkään yllä ryppyisiä vaatteita silittämättömyydestä huolimatta. Monet tekstiilit eivät tarvitsekaan silitystä, ne ovat käyttökunnossa kun ripustelee oiottuina kuivumaan. Ai niin, monilla on käytössään kuivausrumpu. Miten sileinä vaatteet sieltä tulevat, en tiedä.
Mutta se silittäminen. On suoranainen nautinto ottaa käsittelyyn korillinen tuoksuvaa pyykkiä. Nyt eläkepäivinä on ilo paneutua rauhassa tähän puuhaan, nauttia raudan liukumisesta ulkoilman raikastamilla tekstiileillä ja nähdä heti työnsä tulos. Eihän se edes tunnu työltä, varsinkin kun on höyryrauta ja höyrysilityslautakin. Lapsuuskodissani ei ollut edes sähköjä vielä 50-luvulla. Silitysrauta kuumennettiin hellan päällä. Edistystä oli se, että rautaan oli vaihtopohja: toinen oli kuumenemassa sillä aikaa kun toisella silitettiin. Siihen aikaan vaatteiden piti olla sileitä. Kotitaloustunneilta on jäänyt mieleen, että vaatteiden kaksinkertaiset osat piti silittää molemmin puolin. Ryppyjä ei sallittu ollenkaan. Ensimmäiset ”silittämättä siistit” vaatteet, kuten miesten paidat, olivat nylonia. Olivathan ne sileitä, mutta hiostavia päällä.
Nuorena tyttönä tanssiaisiin valmistautuminen vaati silitystuokion, saattoipa vaatia kaksikin, sillä hameet olivat leveitä ja alla piti olla vielä kovaksi tärkätty alushame. Tärkkäys oli uusittava melkein jokaisen käyttökerran jälkeen, sillä se pehmeni herkästi eikä enää nostanut helmoja tarpeeksi koholle. Silloinkin oli mukavaa olla puhtaaltatuoksuvissa vaatteissa. Eipä niitä parfyymeja ollutkaan, mitä nyt jokin pieni pullo kirkonkylän kemikaliosta ostettua kielon tuoksua toisinaan.
Tapanani on laittaa musiikkia soimaan silitysajaksi. Jos kuuntelen tanssimusiikkia, kuten useimmiten teen, alan liikehtiä sen tahdissa siinä silittäessäni, on nääs sillä tavalla levottomat jalat. Jos kappale on oikein rytmikäs, karkaan työn äärestä pyörähtelemään …”Päivinä nuoruuden onnellisen, kohdata sain rakkahimpain…” Mikä valssi, tunnelmoin. Pyörin, pyörin, keinun – ja siirryn kauas muistoihin kesäisille tanssilavoille.
Tovin kuluttua kuulen vihellyksen. Ei, ei kukaan vihellä tanssilleni. Se on silitysrauta, joka muistuttaa että äläpä mummo unohda, mitä olet varsinaisesti tekemässä. Se vempain viheltelee, vaikka olisi turvallisesti pystyasennossa, toisinaan jopa silityksen aikana. Kaipa se silloin on mielestään (!) ollut liian kauan vaaka-asennossa, vaikka onkin ollut koko ajan liikkeessä. Rauta on väriltään punainen, johtuisikohan sen malttamattomuus siitä?
No, on se mukavaa kun edes silitysrauta viheltelee mummolle.
