Perheemme on hieman vinksallaan – vaan kenenpä ei?
Me haluaisimme matkustella, kulkea, tutkia. Tunnemme, että henkinen kotimme on pitkin poikin maailmalla, monessa maassa, lukuisissa kauniissa paikoissa.
Mutta sen sijaan, että pistäisimme porukkamme laivaan tai lentokoneeseen ja lähtisimme tutkimusmatkailemaan, teemme täsmälleen päinvastoin ja pysyttelemme täällä vuorella. Haaveilemme isommasta maapläntistä, johon mahduttaisimme enemmän vuohia, ehkä lehmiä, joskus vielä hevosenkin. Työnnämme juuriamme yhä syvemmälle tämän kivisen kylän vähiin multiin.
Olemme kuitenkin löytämässä toisenlaisen tavan matkustaa.
Kaksi vuotta sitten otimme vastaan elämänmuutoksen ja työn, mikä vaatii nimenomaan paikallaanoloa. Siitä lähtien on majatalomme ovi avautunut monet kerrat ulkomaalaisille, kaukaisillekin vieraille.
Maailma on tullut meille. Ja viime kuukaudet täällä lumen keskellä on eletty yhä kansainvälisemmin.
Ensin joulukuussa luoksemme pöllähti katalonialainen maailmanmatkaaja Albert, liftari ja telttailija pitkällä reissullaan kohti Intiaa. Hän pyysi sijaa talveksi, sillä makuupussissa ja peukalokyydillä alkoi tulla kylmä. Meille järjestely sopi erinomaisesti: Albert puuhastelee majatalolla tarpeen mukaan, me maksamme lämpimän yösijan ja ruoan muodossa. (Albert kirjoittaa matkoistaan espanjaksi täällä.)
Tammikuussa joukko vahvistui, kun Aleksi Suomesta lensi meille lapsenvahdiksi. Tämä mahtavan huumorintajuinen ja viisas nuorimies halusi muille maille hommiin hetkeksi. Lapsirakkaalle, ison perheen pojalle au pairin tehtävä tuntui omimmalta. Kävi kuten aiemmin: otimme avun ilolla vastaan.
Niin meistä kasvoi laajempi, monisäikeinen perhe. Se muuttaa jo pian muotoaan, sillä Albert lähtee takaisin tien päälle ja Aleksin pesti päättyy toukokuun lopussa.
Tulee uusia ihmisiä. Keittiössä valmistuu espanjalaisten ruokien sijaan ehkä irlantilaiset, ehkä portugalilaiset herkut. Englantia puhutaan erilaisilla aksenteilla, kuuntelemme tarinoita Afrikasta, Aasiasta ja koti-Euroopan laidoilta.
Olisiko liian romanttista sanoa: “me muutimme vuorelle ja kutsuimme maailman kylään”? Kenties. Mutta siltä tuntuu. Kun meitä tavallisena sunnuntaina istuu Bosnian vuoristossa, vanhassa hirsitalossa pari suomalaista, muutama bosnialainen, espanjalainen liftari, argentiinalainen insinööri, saksalainen turisti ja vielä pohjois-amerikkalainen pariskunta – esimerkiksi – huomaan olevani valtavan tyytyväinen.
Kaukokaipuuni talttui ulkomaille muuttaessa viisi vuotta sitten. Alkuajat olivat yhtä suurta seikkailua, enkä havitellut maailman mittakaavan reissuja. Matkustamista tuli ikävä vaivihkaa. Minua pitävät kuitenkin paikallaan kasvava eläinpesue, puutarhan kevättyöt ja ohut lompakko.
Siksi olen erityisen kiitollinen siitä, ettei meidän tarvitse liikkua vuorenrinteeltä tavataksemme kulkijoita kaukaa. He tuovat maailman tänne – tarinoineen, tuoksuineen, makuineen, kaikkineen. Ja minä kiljun kevätauringossa, tippuvan räystään alta: “Tervetuloa!”
