Kolmisen vuotta sitten Helsingin Sanomat julkaisi tiedetoimittaja Janne Kaaron hienon kolumnin otsikolla Seiniin tuijottelun jalo taito. Syystä tai toisesta olen tallettanut tuon mahtavan monisyisen kirjoituksen tietokoneelleni ja törmäsin siihen vastikään uudelleen.
Kaaron jutussa käsitellään muun muassa sitä, kuinka suuret ajatukset, suoranaiset neronleimaukset syntyvät. Kenties ne eivät saakaan hedelmällistä maaperää analyyttisesta, halki, poikki ja pinoon -ajatusjatkumosta.
Eräs lainaus tekstistä kuuluu näin: “Kun aloitin tiedetoimittajan urani kaksikymmentä vuotta sitten, professoreilla oli aina aikaa. He kutsuivat työhuoneeseensa, tarjosivat kahvia, rupattelivat kaikesta maan ja taivaan välillä, ja koska olin kovin nuori he kohtelivat minua kuin omaa oppilastaan. Nykyään on toisin. Ketään ei tahdo saada kiinni kuin korkeintaan neuvottelujen välillä. Aikaa keskusteluun on muutama minuutti. Sähköposteihin vastataan keskiyöllä tai viideltä aamulla.”
Vuorella asuminen on tehnyt minusta tietyllä tapaa seiniin tuijottelijan. En ole saanut suuria ajatuksia tai keksinyt mitään kovin kummoista. Enkä tarkoita, että minulla olisi valtavasti aikaa sananmukaisesti tuijotella seiniin. Mutta monet ongelmat tai kysymykset muhivat mielessäni, putkahtelevat esiin ja painuvat taka-alalle jälleen. Yhä harvemmin koen kiirettä ratkoa pulmia siltä istumalta. Ja sitten, ajan myötä, kesken vaipanvaihdon, koirien lenkityksen tai rauhallisen saunahetken tulee se kirkas ajatus. Se sellainen, mikä saa miettimään kuinka asia ei ollut alun alkaenkin selvä. Tiedättehän?
Toisaalta se, mistä Kaaro kirjoitti sanoilla tarkkailu ja kysymykseen hukkuminen, on tuonut minulle ennen kaikkea lisää kysymyksiä. Kyseenalaistamista ja ihmettelyä: Kuinka paljon on riittävästi? Mitä me tavoittelemme? Onko aikakäsityksessämme kenties jokin virhe? Miksi uutisia pidetään tärkeinä? Entä mikä on oikeasti tärkeää? Onko kukaan koskaan oikeassa? Tai väärässä? Kuka päättää kenen normit ja moraalikäsitykset ovat parempia kuin muiden? Miksi jaottelemme maailman maihin, joiden välillä kulkevat vartioidut rajat?
Esimerkiksi näihin kysymyksiin en ole löytänyt vastauksia. Ja lista kasvaa. Hyväksyn hitaan etenemisen ja jopa nautin tästä kasvavan tietämättömyyden tilasta. Osallistun yhä harvempiin kiistoihin ja draamoihin, en halua edes seurata sivusta sellaisia. Sen sijaan rupattelen majatalomme vieraiden kanssa mielelläni, istun tuijottelemassa seinää – tai vastapäistä kukkulaa – mielelläni. Kuten professoreilla parikymmentä vuotta sitten, täälläkään ei ole kiire.
Balkanilla on tuikitavallista, että ihmisillä on aikaa. Kiirehtivää pidetään moukkamaisena, ei coolina. Kahvittelu ja keskustelut maan ja taivaan välillä tapahtuvat joka päivä, spontaanisti, ilman kalenterimerkintöjä. Aika, kiireettömyys on jokaisen oikeus. Se itsessään on omanlaisensa vastaus.
