Yksitoista vuotta sitten sain YT- neuvotteluissa vapautuksen silloisista työtehtävistäni. Edessä oli CV:n päivitys, jolla vakuuttaisin tulevan työnantajan taidoistani.
Edellisestä työnhausta oli kulunut jonkin aikaa, joten kuvaus oli syytä kirjoittaa puhtaalta pöydältä.
Istuin työpöydän ääreen ja aloitin. “Olen…”
Ajatus pysähtyi ja kynä sen myötä. Olenko tutkintoni, ammattini vai mikä on oikea tapa määritellä itseään? Istuin pitkään hiljaa ja tajusin olevani olennaisen ääressä. Olin 39 ja ymmärsin seuraavalla työtehtävällä olevan oikeasti väliä sekä itselleni että ammatilliselle kehittymiselleni. Halusin antaa itsestäni mahdollisimman oikean kuvan päästäkseni mahdollisimman oikeaan tehtävään ja tuloksiin.
“Mikä minä olen ja miksi haluan tulla?”
Otin kynän käteen ja päätin antaa intuitiolle tilaa. “Olen 39-vuotias perheenisä Vihdin Nummelasta.” Hätkähdin. Eihän noin voi kirjoittaa, vai voiko? Kyllä voi. Yksi asia johti toiseen ja pian löysin itseni juuri siihen hetkeen sopivasta työstä. Hieno juttu, muttei tämän tarinan pointti.
Tuosta lauseesta alkoi henkilökohtaisen muutoksen kausi, joka jatkuu edelleen, vaikkakin ehkä jo lyhenevin harppauksin. Isänä oleminen, sen merkitys ja siihen liittyvien odotusten ymmärtäminen on sen jälkeen ollut isona teemana polullani.
En ole koskaan ollut “super” mitään. Isänäkään en maksimoi suorituksia enkä odotuksiani lasten tekemiselle tai menestykselle. Yhden selkeän kriteerin löysin kuitenkin omalle onnistumiselleni, kun sitä kerran kysyttiin. Katson onnistuneeni elämässä, jos lasteni edesottamuksia seuratessani tunnen ylpeyttä ja onnea. Checked. Olen ollut perillä jo pitkään.
Lapsista nauttimisen lisäksi isyyden oivalluksiin kuuluu oman isäsuhteen perkaaminen ja siitä oppiminen. Se on minulle ollut haastavampaa, mutta luulen päässeeni luokalta senkin osalta.
Muutama vuosi tuon cv-päivityksen jälkeen löysin aamulla kylpyhuoneen peilistä isäni kuvan. Omiin vaatteisiini puettuna. Oivalluksen innoittamana tajusin haluavani keskustella isäni kanssa. Keski-ikäisen aikuisen kriiseistä ja opeista. Miltä hänestä tuntui silloin ja miten minä sen silloin koin.
Keskustelumme jälkeen olin uusi ihminen. Aikuinen mies, joka ajeli kotiaan kohti iloiten keskustelusta toisen aikuisen kanssa. Isänsä. Ensi kertaa samalla viivalla ja samalla puolella. Elämän puolella.
Tänä isänpäivänä olin kiitollinen tuosta matkasta ja keskustelustamme aikuisten kesken. Isäni on nyt jatkanut matkaansa, mutta saimme onneksemme kokea tuon kohtaamisen. Hetken, joka samaan aikaan avasi ja sulki jotain. Eheytti sen, mikä oli rikki ja teki siitä paremman.
Armolla.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
