…että “pelkästään” hengittää? Kyllä, se on mahdollista.
Lueskelin aikakauslehtiin kirjoittamiani juttuja inspiraatiota etsiessäni ja törmäsin kolmisen vuotta sitten Kodin Kuvalehteen kirjoittamaani elämäni tarina -sarjan juttuun perheellisestä, alle nelikymppisestä naisesta. Hän oli parantumattomasti sairas ja kunto heikentyi. Silti hänen asenteensa oli valoisa ja teki minuun vaikutuksen. Hän muun muassa sanoi, että sairauden hyväksymisen jälkeen hän oli alkanut ajatella miksi minä -hokeman sijaan, että no, miksi en minä.
Jutun otsikoksi nousi haastateltavan oma lausuma Niin kauan kun hengitän, on toivoa. Se oli upeasti sanottu. Olen monesti toivonut, että pystyisinpä ajattelemaan samoin edes useimmiten. Kykenisinpä minä arvostamaan elämää yhtä paljon, kaiken aikaa. Paikoin nykyään pystynkin ja on kausia, jolloin sitä tuntuu pakahtuvan onnellisuudesta vain siksi, että saa olla osa tätä upeaa maailmankaikkeutta. Mutta on myös kausia, jolloin kerta toisensa jälkeen sorrun surkuttelemaan mitättömiä pikku asioita ja menettämään toisinaan hermoni – ja miten typeristä syistä.
Elämän rajallisuus tuntuu kaukaiselta, jos on säästynyt suuremmilta murheilta, sairauksilta ja menetyksiltä. Usein tietoisuus siitä, että jonain päivänä kaikki on ohi, nousee ajatuksiin vasta silloin, kun on vaarassa menettää jotain.
Äh. Onpa tylsää, että sitä voi vain hukkua arkeen, vaikka jokainen päivä on hieno mahdollisuus arvostaa kaikkea sitä, mikä on. Kun lapsi on herättänyt yöllä sata kertaa, ei sitä todellakaan tule aina herättyä aamulla kiitollisena miettien, että onpa hienoa olla elossa! Ensimmäinen ajatus itsellänikin on ollut monesti erityisesti pahimpina valvottuina öinä, että ei perhana, nytkö jo. Ei himputti, ei kyllä yhtään jaksais.
Asioita, kuten sitä aamulla heräämistä, ei saisi sitäkään pitää itsestäänselvyytenä. Ehkä sitä pitää tiettyjä asioita niin normaaleina hommeleina, ettei ymmärrä arvostaa niitä niin paljon kuin niillea arvoa kuuluisi. Ei muka tarvitse, kun ne ovat niin joka päiväisiä juttuja. Buu.
Pikku hiljaa olen kuitenkin oppinut olemaan kiitollisempi. Se on tullut oivaltamisen kautta, ei itsestään. Olen oppinut myös paljon siitä, ettei jokaisen pikku vastoinkäymisen eli asian, joka menee eri tavalla kuin minäminäminä olisin tahtonut, ei tarvitse antaa lannistaa itseä. Että voi ja saa olla tyytyväinen ihan tässä ja nyt. Ja olisi suotavaakin, jos asiat ovat edes suhteellisen mallillaan. Elämä on tyyntä, elämä on myrskyä. Silti liki kaikista hetkistä voi kiittää.
Ja toki, tietenkin elämä voisi olla niin sanotusti parempaa. Aina voisi olla enemmän rahaa. Aina voisi olla hoikempi. Aina voisi olla iloisempi. Aina voisi olla isompi koti, hienompi auto, merkkilaukku ja täydellinen perhe. Aina voisi olla sitä, tätä ja tuota. Mutta tuolle tielle jos lähtee, tuskin on ikinä tyytyväinen, saavuttaa sitten mitä tahansa.
Aika usein asiat, joiden annamme pilata päivämme, ovat mitäänsanomattomia pikku asioita. Sellaisia, jotka voisi ohittaa kevyellä hymähdyksellä. Sitä kohauttaisi vain olkiaan ja toteaisi, että nyt on näin. Ja vaikka kyse sitten olisi isommasta ärsyyntymisestä, senkin voisi käydä kerran kunnolla läpi ja sitten vain päästää irti, lakata jauhamasta. Näyttää vastoinkäymiselle, että on sitä vahvempi ja mennä eteenpäin.
Olisiko tänään siis se päivä, kun emme välitä, vaikka joudumme istumaan ruuhkassa normaalia pidempään? Se päivä, kun emme hermostu ruokakaupan pitkää kassajonoa? Se päivä, jolloin osaisimme laittaa asiat suhteellisuusjärjestykseen? Se päivä, kun emme valita vain valittamisen ilosta?
Olisipa ihan mahtavaa, että ilmankin todella vaikeita kokemuksia oppisimme heräämään kiitollisena joka ikinen aamu ja huudahtaisimme ensimmäisenä, että onpa ihanaa tämä elämä, suruineen ja iloineen. Että niin kauan kun hengitän, on toivoa.
Harjoitukset siis jatkuvat vaihtelevalla menestyksellä, ainakin omassa osoitteessani.
Leppoisaa torstaita.
