On kesän ensimmäisiä lämpimiä päiviä ja menemme 4-vuotiaan tyttäreni kanssa leikkipuistoon. Leikkipuiston pienellä jalkapallokentällä kaksi noin 5–6-vuotiasta poikaa pelaa jalkapalloa aikuisen kanssa.
”Minä haluan myös”, tyttäreni toivoo. Kehotan pyytämään lupaa osallistua peliin, ja kohta hän viipottaa kentällä – tosin lähinnä maalivahdin paikka kiinnostaa. Pojille on selvää, miten peli etenee: he syöttelevät toisilleen, huutavat ohjeistuksia napakasti ja etenevät hapuillen mutta päättäväisesti kohti maalia.
Juuri kun pojat lähestyvät maalia, maalivahti kiinnostuu aivan muista asioista. Oi, kentään on maalattu värikkäitä kuvia. Pojat tekevät maalin. Häviöllä ollaan.
Vai ollaanko? Jäin miettimään elämän peliä. Miten ensin synnymme ihmettelemään asioita sellaisena kuin ne ovat. Sitten opimme ihmisten luomat kehykset: säännöt, päämäärät ja niiden mukana voittamisen ylivertaisuuden. Kun elämän peli kovenee, kehykset alkavat muuttua yhä paksummiksi, ja lopulta ne ovat lähtökohta. Ihmettely unohtuu.
Elämän pelissä tuntuu joskus, että kaikki on automatisoitu, peliaika ennalta määrätty ja (elämän)tehtävä lukittu. Ei ole aikaa tai mahdollisuutta alkaa tuijotella pelikentän kauneuksia – muuten joku muu tekee maalin ja sitten olen häviöllä.
Niin, vai olenko häviöllä? Katsoin tyttäreni onnellisia ja kirkastuneita kasvoja, kun hän löysi maalaukset. Nielaisin mölyt mahaani siitä, että ”keskity peliin”. Hän ei nimitääin edes huomannut, että oli tullut maali (enkä usko, että huomaaminenkaan olisi löytämisen riemua vähentänyt). Hän näytti olevan vahvasti voitolla omassa elämän pelissään.
Ihmettely on mielestäni yksi elämän suurimmista voimavaroista. Sillä: Ihmetellessä kaikki on suurta lahjaa, eikä kaksi voikukkaa ole koskaan samanlaisia. Kun automaatio poistuu, läsnäolo astuu esiin. Kun ihminen on läsnä, hän kokee, että kaikki on mahdollista ja jokaisessa hetkessä on ihmeiden odotus. Ihmeiden näkeminen ja odotus jättää taka-alalle sen ”miten ajatukset sanovat, että asioiden pitäisi olla” ja tuo esiin sen ”mitä asiat todellisuudessa ovat”. Näiden kahden suhtautumistavan ero on on onnellisuudessa: onnellinen on se, joka kokee, ei se, joka osaa ajatella ”oikeaa” kokemusta.
Mutta en minä mikään superäiti ole. Opettelen asioita koko ajan. Leikkipuiston jälkeen juttelimme tyttäreni kanssa tulevista juoksukisoista. Entisenä pikajuoksijana annoin ohjeeksi katsoa koko ajan juoksuradalla eteenpäin, niin pääsee mahdollisimman kovaa eteenpäin ja siten voi voittaa.
Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että mitä jos juoksuradalla onkin leppäkerttu tai muurahainen.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
