Olen Sanna Wikström. Olen entinen kiltti tyttö. Nykyään olen irrottautunut kiltteydestä, sillä kiltteys on pahasta – minulle ja muille. Ja nyt kerron miksi.
Kävelen lumisella tiellä, aurinko paistaa. En ajattele mitään erityistä. Yhtäkkiä pysähdyn ja mieleeni putoaa ajatus: kiltteys estää myötätunnon avautumisen. ”Mielenkiintoista”, totean. Alan ajatella mieleeni pudonnutta asiaa. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän koen oivalluksesta syntynyttä riemua.
Kun pääsen kotiin, kuljen kengät jalassa ja takki päällä suoraan kirjahyllylle. Haluan tarkistaa, onko oivallukseni linjassa Suomen kielen perussanakirjan kiltteys-määritelmän kanssa. Kirja kertoo määritelmän sanalle kiltti: ”hyväkäytöksinen, tottelevainen; ystävällinen, avulias”.
Kiltteys on sitä, että pystyy mahdollisimman hyvin imuroimaan ympäristön odotukset ja säännöt ja noudattamaan niitä. Kiltti tyttö tai poika on koko ajan herkkänä sille, miten ympäristö reagoi. Kiltti vastaa, kun sille huudetaan. Käytöksellään.
Kuulostaa lähtökohtaisesti aika hyvältä. Yhteiskuntakelpoinen, jumalanpelkoinen, sopeutumiskykyinen. Kiltteydessä on kuitenkin yksi suuri ongelma: ulkoaohjautuvuus. Kiltti peilaa ulospäin, aina. Vastaukset tulevat järjestyssäännöistä, laista tai kymmenestä käskystä. Kiltti on aina poissa itsestään, suuntautunut itsensä ulkopuolelle.
Kun suuntautuu itsensä ulkopuolelle, ei voi kokea myötätuntoa, sitä kohtaamisen alustaa, jolle koko ihmisyys rakentuu. Sillä: Jotta voi avautua myötätunnolle kaikkea elävää kohtaan, pitää saada ensin kokemus, tunne, myötätunnosta. Ja kokemus voi syntyä vain sisäisestä – ei ulkoisesta – tiedosta.
Ainoa tapa avautua myötätunnolle on peilata sisäänpäin, kohdata itsensä myötätuntoisesti ja rakastaen, tuntea, miltä myötätunto tuntuu. Kun avaa kanavan itseensä, avaa samalla kanavan muille. Kun tietää, mitä itse on, tietää, mitä muut ovat. Ja kun tietää, mitä muut ovat, huomaa, että olemme kaikki samaa. Ja kun olemme samaa, toisen loukkaaminen on kuin pissaisi vastatuuleen. (On kiinnostavaa tarkastella kultaista sääntöä samuuden näkökulmasta!)
Kosketus elämän perusolemukseen ei siis synny tottelevaisuudesta tai käskyjen noudattamisesta, kiltteydestä. Epäonnistumisen pelkoon perustuva kiltteys antaa muille luvan tietää paremmin kuin minä itse. Ja kuitenkin meissä jokaisessa on tieto, kun tarpeksi tarkkaan kuuntelemme. Tuo sisäinen tieto ohjaa kokemukseen, joka ilmenee myötätuntoisina tekoina. Lopulta nuo teot noudattelevat esimerkiksi kymmentä käskyä, jotka lakkaavat olemasta käskyjä ja näyttäytyvät kokemuksillisina totuuksina.
Painan sanakirjan kiinni ja tulen ajattelleeksi, kuinka paljon parempi meidän olisi elää yhdessä, jos lakkaisimme olemasta kilttejä.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
