Hulisen ja höyryän. Joulua. Lahjoja, joulutervehdyksiä ja tietenkin ruokaa. Minulle, niinkuin monelle meistä, se on reipastahtinen joulun sävel. Ja kuin varmuuden vuoksi, kaikki tuntuu tietysti jääneen viimetippaan – tai ainakin lähelle. Tulen kotiin ja tipahdan sohvalle. Poikki -fiilis, vaikka olenkin saanut pääosin ystävällistä palvelua.
Kömmin keittiöön. Haluan kunnon maitokaakaon. Kattila hellalle ja täysimaitoa kiitos. Onneksi on. Jaa – siis miksi kaahotan? Miksi juoksen, törmäilen, yritän ehtiä, keksiä ja jaksaa? Siksi, että on joulu. Niinpä – haluan osoittaa ihmisille ympärilläni, että he ovat tärkeitä. Ovat siis olleet tärkeitä ympäri vuoden, mutta näin jouluna taidan muistaa sen jotenkin selvemmin. Eihän tilanne kuitenkaan ole oleellisesti erilainen kuin vaikkapa syyskuun 12 päivänä. Tai minä muuna päivänä tahansa. Onko tässä kyseessä jokin joulutauti, jota ilmeisesti joulukalenterit levittävät. Siksihän niissä varmaan on luukkujakin.
Maito kiehuu, kaakao on kohta valmis. Sopiva kaakaoseos joukkoon, hetki rauhallista sekoitusta ja odotusta. Hmmm – sitä se varmaan on. Haluan osoittaa kiitollisuuteni. Hei haloo! Siinähän se on. Kiitos. Sitä minä ainakin odotan. Enkä vaan jouluna. Ei sen puoleen, jouluherkutkin kiitoksella maustettuina ovat vielä parempia. Mutta kiitos – se on asia, joka saa sydämeni tärisemään. Varsinkin kun joku kertoo, tilanteesta tai kokemuksesta, jossa olen onnistunut antamaan merkitystä hänen elämäänsä. Kun sellaisen kuulee tai lukee, kollilla tulee kyynel silmään ja ääni alkaa täristä. Tapahtuu jotain suurta. Olen osa häntä ja hän on osa minua.
Maistan kaakaota. Aika kuumaa vielä. Mutta menee, kun vähän puhaltelen ja puraisen mukaan piparia. Niin, se kiitos ja kiitollisuus. Siinähän se on koko jutun ydin. Minulla on riittävästi kaikkea materiaa, mitä tarvitsen. Paketit on kivoja, mutta eivät niin merkittäviä. Enempi se ajatus. Tarvitsenko minä niitä paketteja? Entä tarvitsevatko mun pakettieni saajat niitä. Enpä oikein usko. Pienille lapsille niiden merkitys on ymmärrettävä. Mutta entä me aikuiset, pääosin materialla kyllästetyt ihmiset.
Pipari loppui. Ei hätää löytyy joulutorttuja. Tein itse – tai siis poikieni kanssa. Ja kyllä – niistä tuli hyviä. Entä jos keskittyisin tänä jouluna kiitosten antamiseen? Sanoihin, jotka annan nauttien hänen katseestaan. Tai edes pieneen viestiin tai puheluun. Kertoisin läheisille ja ystävilleni, miten paljon he minulle merkitsevät. Kiittäisin avoimuudesta ja rehellisyydestä. Luottamuksesta ja kuuntelusta. Kärsivällisyydestä, erityisesti silloin, kun sitä on minulta puuttunut. Kiittäisin halauksista, joita olen saanut. Kertoisin miten suuri merkitys näillä asioilla on minulle ollut. Miten ne ovat melkein pysäyttäneet sydämeni ja saaneet minut tuntemaan itseni ihmiseksi. Sellaiseksi joka on hyväksytty sellaisena kuin on. Voinko saada sellaista paketista? Kiitos kaikki ystäväni. Nyt kerään rohkeutta kertoa tämän kaiken teille.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
