Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Viimeisen parin viikon aikana olen kirjoittanut kymmeniä blogin aloituksia. Olen tuijottanut tietokonettani lasittuneella katseella lukemattomia tunteja päätyen lopulta aina Facebookiin kyttäämään ystävieni elämää. Joka aamu olen herännyt ajatellen, että tänään on se päivä jolloin pistän vihdoin tuulemaan; laitan asiat järjestykseen ja sitten kaikki on valmiina uuden elämän aloittamiseksi.
Olin aikeissa kirjoittaa siitä kuinka viikko sitten Suomessa käydessäni koin taas yhden läpimurron: kuinka mennessäni siivoamaan tyhjää asuntoani luovutuskuntoon en enää tuntenut sitä kodikseni, vaan minulla oli koti-ikävää Ruotsiin. Kuinka oudolta minusta tuntui ikävöidä jotain, enhän ole pitkiin aikoihin tuntenut moista tunnetta. Kuinka totesin, että koti todella on siellä missä sydän on, ja sain varmuuden siitä, että olen todella tehnyt oikein ratkaisun hypätessäni taas tuntemattomaan.
Ja sitten se taas alkoi. Armoton vitutus (toim. huom: anteeksi kamala kielenkäyttö, mutta eihän tälle tunteelle yksinkertaisesti ole olemassa parempaa sanaa!): olen taas aikeissa kirjoittaa tätä epäuskottavaa diipadaapahöhöpöpmussunmussun-tekstiä, ällöä kuvausta siitä miten elämä kantaa ja asiat järjestyvät ja pitää vain olla maltillinen ja uskaltaa luottaa ja mennä eteenpäin pienin askelin ja elämä on ihanaa. Ja ketut, ei se niin mene, syvältä tämä on! Ahdistavaa tämä on!
Miksi en saa mitään aikaiseksi, miksi kaikki tuntuu niin vaikealta? Miksi olen koko ajan ärsyyntynyt, ahdistunut, huonolla tuulella, hermostun mitättömistä asioista? Miksi haluan vain nukkua, vaikka koko maailma olisi minulle nyt avoinna? Miksi minä, ennen niin aikaansaava ja toimelias ihminen olen nyt tällainen apaattinen lahna?
Miksi?
