Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Viime viikot ovat olleet paluu arkeen. Saunamaista ulkoilmaa olemme pakoilleet sisätiloissa. Mieleni on ollut levoton. Jatkuva liikenteen meteli ulkona ja lapsiperhesotkuinen mekastus kotona ei ole helpottanut tasapainoilua. Niinpä olen monta kertaa palannut ajatuksissani kesään ja Suomessa kokemaani hiljaisuuteen.
Lomalla Suomessa huomioni kiinnittyi monesti hiljaisuuteen, siitä puhumiseen ja jopa sen kokemiseen. Kun kävelin Helsingin keskustassa, kuulin variksen siiveniskut kävellessäni rautatieasemalle – missä muussa pääkaupungissa variksen siipien havina kuuluu päärautatieaseman vieressä? Silti jotenkin paradoksaalisesti jokainen tuntemani haluaa asunnon rauhallisella sijainnilla. Kyllä, hiljaisuus on suhteellista, ei absoluuttista.
Lomalla pääsin myös kokemaan kaipaamani hiljaisuuden. Vietin kaksi päivää retriitissä, jossa oltiin hiljaa. Kokemus oli vaikuttava, mutta vaikea. Koin surua siitä, että hiljaisuutta ei voi viedä mukanaan. Mutta sitten, ensimmäinen oivallus: hiljaisuus ei ole elinehto. Vaikka hiljaisuutta en voi viedä mukanani, niin voin viedä mukanani rauhan. Rauha ja rauhassa oleminen eivät välttämättä tarvitse hiljaisuutta. Ensinnäkin rauhaa voi harjoitella. Se ei kysy aikaa eikä paikkaa. Rauha on tunne, rauha ei välttämättä ole tila.
Toinen oivallus: Hiljaisuus ei tarkoita rauhaa, vaan silloin on koettava hiljaisuuden vaikea puoli. Silloin kuulee ja joutuu kuuntelemaan omia ajatuksiaan, eikä niitä pääse pakoon. Ne on kohdattava. Niihin on totuttava, ellei ole jo tottunut. Hiljaisuutta on helppo paeta tai käyttää sitä ”rentoutumiseen”, silloin kun itse haluaa. Mutta ei sitä tiedä etukäteen, mitä kokee, milloin rentoutuu ja mikä sen saa aikaan. Rentoutuminen ja sitä kautta rauha voivat tulla hyvin yllättävistä tapahtumista.
Kolmas oivallus: Elämäni on monella mittarilla hektisempää kuin aiemmin, mutta silti tunnen oloni rauhallisemmaksi kuin aikoihin. Ulkoisella melulla, liikkeellä, jopa omilla tekemisilläni tai tekemättömyydelläni on vaikutusta rauhan kokemiseen vain tiettyyn rajaan asti. Saan olla rauhassa, jos osaan ottaa oman tilani, oli ulkoinen maailma mitä tahansa.
Rauhoittumisen kykyä voi ja pitää harjoittaa, jos sen haluaa kehittyvän. Rauha voi olla missä vain. Ei tarvitse luopua edes tekemisestä, ei hektisestä elämästä, jos ei niin halua. Rauha voi olla siellä missä minäkin. Niin, ja joskus se on ja joskus taas ei.
