Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Meillä asuu kotona kaksi olentoa.
He iloitsevat pienistä asioista. Esimerkiksi siitä, jos mansikan makuista jogurttia löytyy kaupasta tai jos jossain näkyy ilmapallo tai saippuakuplia. Tai jos joku kutittaa yllättäen jalkapohjista.
He eivät ajattele seuraavaa tekemistä, kun tekevät edellistä. He eivät edes tiedä, mitä seuraavaksi aikovat tehdä, niin hetkessä he elävät. Ennen kuin minä menen ja sanon, että seuraavaksi tehdään sitten sitä tai tätä – ja opetan heidät tähän suunnitelmalliseen ajattelutapaan.
Nämä olennot ovat erittäin luovia. Lääkärileikit onnistuvat ilman lääkärin laukkua – olkoon kynä kuumemittari. Meillä ei ole joukkoliikennettä Hanoissa, mutta ei se haittaa: tehdään kotona tuoleista ratikka. Uunistamme saa sähköiskuja, joten ei se ole käytössä: leivotaan leikisti muovailuvahasta.
Nämä olennot näyttävät täysillä tunteensa, niitä ei tarvitse tulkita. He sanovat myös, jos he loukkaantuvat jostakin. Heidän ruumiinkielessään ei ole mitään peiteltyä tai häpeilevää. Kaikki tunteet ja kaikki tilat ovat sallittuja! Samalla nämä olennot ovat anarkistisia. He kyseenalaistavat miksi-kysymyksillä. Miksi ihmeessä päiväkodista ei saa palkkaa kun töistä kerran saa? Miksi on kuuma? Miksi pitää istua paikoillaan?
Nämä olennot, tyttäreni, ovat niin erilaisia kuin me vanhemmat. Lähes joka päivä ihmettelen, mitä he voivat edustaa samaa Homo sapiensia kuin minäkin. Tuntuu uskomattomalta, että minäkin olen ollut joskus luonnostani tuollainen olija. Mitä sitten oikein tapahtui? En tiedä. Ehkä kasvoin ja ”kehityin” aikuiseksi.
Näistä olennoista ja heidän kehityksestään olen kirjoittanut vauvakirjaa. Ovatko he kehittyneet ”oikeaan” tahtiin? Miten he kommentoivat ympäröivää maailmaa 1- tai 3-vuotiaina? Miten he pystyvät hyväksymään sen, että ulkona sataa tai että kukaan ei nyt jaksa leikkiä heidän kanssaan?
Lähes yhtä tärkeää ellei jopa tärkeämpää olisi kirjoittaa samankaltaista kehityskirjaa aikuisena. Miten minä opin sanomaan ei? Millä tavoin ymmärrän ympäröivää maailmaa tai itseäni tänä vuonna paremmin kuin viime vuonna? Vai kiellänkö tosiasiat? Kenen kanssa leikin kotona tai töissä? Mikä on mielivärini tai vaatteeni?
On normaalia kommentoida näiden olentojen kehitystä, mutta ei niinkään omaamme, aikuisten kehittymistä ja kasvamista. Aikuisten kuuluu pysyä vakaina ja muuttumattomina. Heidän maailmankuvansa muuttuvassa maailmassa tulee olla se sama kuin kymmenen vuotta sitten. Muutenhan he eivät ole löytäneet paikkaansa maailmassa.
Äitiys ja yleisemmin vanhemmuus ovat mielettömiä kehityksen mahdollisuuksia. On helppoa ja turvallista keskittyä lapsen kehitykseen ja elää tätä kautta. Vaikeampaa on tarkastella omaa kehitystään, myöntää olevansa väärässä ja ottaa oppia lapsesta. Kehityspisteet ovat usein samalla niitä kipupisteitä, joihin ei halua koskea, ellei ole ihan pakko. Niihin koskee vasta, kun kaikki pakotiet on käytetty.
Nämä kaksi ihanaa, raivostuttavaa, riemukasta, huutavaa olentoa ovat tuoneet elämääni paljon. Ilman heitä ja heidän tuomaa kipupisteiden avaamista en välttämättä uskaltaisi elää niin kuin elän. Niin paljon he ovat minua kehittäneet ja kouluttaneet. Kiitos rakkaat olentoni, oman lajini edustajat.
