Se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia

Suomessa on kummallisen paljon kuusia ja mäntyjä, siksi tammen ja vaahteran näkeminen tuntuu minusta aina erityisen mukavalta. Ne tuovat mieleeni lapsuudenkotini pihapuut Amerikan Illinoisissa.

Kaupungissa asuessani Tampereen Kalevassa, Ilvespuistossa kasvoi kaunis vaahtera. Puistolampun valossa sen ruskan värejä sai seurata myöhään syksyyn. Tammiin olen näillä leveysasteella törmännyt harvoin. Sitä kasvaa lähinnä maan eteläosissa muistuttaen ammoisista ajoista, jolloin Suomessa oli selvästi lämpimämpää kuin nyt.

Muutettuani sukutilalleni Alhonlahteen minut toivotti tervetulleeksi talon vieressä kasvava nuori puu, villi metsävaahtera. Se oli uusi tuttavuus ja kasvanut tänne niiden kahdenkymmenen poissaolovuoteni aikana.  Aivan kuin se olisi toivottanut minut tervetulleeksi tänne ja kertonut, että kyllä täällä pärjää. Halusin heti istuttaa tammen sille kaveriksi.

Tuli ensimmäinen kevät ja istutin metrin korkuisen tammitaimen kylmään hiesuun. Sitä isoa istutuskuoppaa kaivaessani ymmärsin, että saattaisi olla vaikeaa saada se menestymään täällä. Toivoin, että se eläisi amerikkalaisten sukulaistensa tapaan ainakin tuhatvuotiseksi.  Miltä se silloin näyttäisi? Kuinka iso sen ympärysmitta olisi, minne asti sen oksat ylettyisivät? Mitä lintuja sen latvuksissa laulaisi? Tammi alkoi heti kasvaa maassa ja mielikuvissani.

Seuraavana keväänä tammi heräsi verraten aikaisin. Pienet hiirenkorvat kurkistelivat oksista iloisina, mutta kauhukseni kovat yöpakkaset palelluttivat pienet lehdenalut. Lopulta ne kuivuivat ja tipahtivat pois. Itkin. Voiko kukaan sietää tätä lannistavaa kylmyyttä?

Vaan tammi ei kuollutkaan, niin kuin luulin, se kasvatti uudet lehdet. Kesän aikana sen runko kasvoi paksuutta. Olin onnellinen. Oli aivan kuin osa amerikkalaista sieluani asuisi tuossa tammessa.

Tuli seuraava kevät. Pienet lehdet olivat taas aluillaan. Jälleen luvattiin yöpakkasia. Puu oli vielä niin nuori ja taas siltä menisi kasvuvoimaa hukkaan. Se oli niin pieni puu vielä. Pystyisin suojaamaan sen kasvuharsolla. Näin teinkin. Huppukuurussa oleva tammi näytti surkuhupaisalta. Tajusin, ettei touhuissani ollut mitään järkeä. Vaikka onnistuisinkin pelastamaan sen tänä keväänä, mitä sitten kun puu olisi kasvanut liian isoksi kasvuharsolleni? Muistin Muumipeikko Taikatalvi-sadun, jossa ”Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Pannaan lasi sen päälle, siten se selviää kylmästä yöstä. Älä pane, sanoi Muumipeikko. Se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia.”

Otin harson pois ja päätin antaa luonnon päättää puun kohtalosta. Yöpakkaset tulivat ja palelluttivat lehdet jälleen kerran pois. Sormeillessani kuivuvia, varisevia lehtiä mietin, onko minustakaan Suomessa tai maaseudulla eläjäksi. Pitkä talvi, kankeus ja kylmyys tuntuvat joskus ylitsepääsemättömiltä.

Mutta tammi ei vähästä lannistunut. Se kasvatti jälleen uudet lehdet ja vahvisti taas runkoaan. Sille ei muodostunut yhtä selkeää päälatvaa, vaan useampia eri suuntaan kääntyileviä oksia. Yksi kääntyi etelään, toinen länteen, kolmas ja neljäs koilliseen ja lounaaseen.

Kului joitain vuosia. Ikuistin tammen ihmeellisen nopeaa kasvua valokuviin. Lähetin niitä isälleni Amerikkaan, jonka pihassa kasvaa ympärysmitaltaan 3,3 metriä oleva tammi. Isäni tuumasi, että onhan se jonkinlainen tammi tuokin. Puuni kaipasi kuulemma hoitoleikkausta. Ohjaile oksien kasvua, typistä ja leikkaa. Muotoonleikkausta olisi hyvä jatkaa läpi koko puun elämän, jotta sen haluttu muoto säilyisi.

Menin työhön käskettyyn. Seisoin tammen äärellä ja katsoin kanssani jo samankorkuiseksi kasvanutta puuta (168 cm). Tammi hymyili minulle ja ojenteli hassuja haarovia oksiaan kuin käsiään. Sen oksat hihkuivat: ”minä kasvan tuonne ja minä tuonne ja minä tänne ja tuonne!”. Runko kertoi hiukan möreämmällä äänellään, kuinka siitä tulisi iiiiiso runko. Heti kumarruin löysäämään sitä kiristävää myyräsuojaa.

Tuumasin, että puun juurten täytyi olla jo aika syvällä. Tammi oli sopeutunut. Jo kolmena keväänä se oli viivytellyt kauemmin kuin koskaan ennen lehtiensä avaamista. Se oli oppinut varomaan ja olemaan pidättyväisempi keväisissä tunteenpurkauksissaan. Vasta kun se on aivan varma, että kylmyys on poissa, se avaa lehtensä ja herää eloon. Kun muutaman kerran palelluttaa itsensä pahasti, oppii neuvokkaammaksi ja vahvemmaksi. Hivelin puun kauniita oksia, mietin miten niitä pitäisi leikata ja päätin, mihin ryhdyn. Se saisi kasvaa täällä ihan omassa rauhassaan juuri sen näköiseksi kuin se haluaisi, kurkotellen eri ilmansuuntiin ja korkeuksiin. Sellaiseksi kuin vain täällä voi kasvaa.

Pistin oksasakset taskuuni ja tyytyväisenä päätökseeni käännyin pois. En voinut olla nauramatta. Selvästi kuulin, kuinka tammi hihkaisi ja sen oksat venyivät heti sentin villimpään suuntaan.

Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.


Lue kaikki keskiviikkokolumnit tästä.