Miksi elämä on onnellinen ja minä en?
Miksi en halua olla onnellinen?
Totta puhuen, se pirulainen vaanii minua nytkin kokoajan.
Ilkikurisesti hymyillen se odottaa tilaisuuttaan viedä murheellisuuteni.
Etsin sitä kaikkialta. Mutta kun kohtaamme, kohtelen sitä kuin vihollista.
Jos päästän hetkeksikin irti, se valtaa minut.
Salakavalasti se hiipii luokseni murheena, yksinäisyytenä, kipuna ja pelkona.
Se saapuu paketoituna vihaisuuteen, iloisuuteen, rauhaan ja kyyneliin.
Siltä ei voi paeta kuin pakenemalla itseään.
Ruoho koskettaa minua sillä, kun todella seison sen päällä.
Saan sen lahjana kukilta, riippumatta siitä, iloitsenko tuoksusta, vai irvistänkö sille. Se on molemmissa.
Se kiiltää rakkaani huulilla, kun ne lähestyvät minua.
Tunnen sen humalaisen hengityksessä, kun hän pyytää multa tupakkaa.
Pääsen siltä pakoon vain pakenemalla elämää.
Mutta että olisin sen arvoinen. Iso pala, eikö?
Niin harva suostuu sen syleiltäväksi, että näytän hullulta, jos teen niin.
Ja mikä minä olen olemaan niin erityinen?
Mutta onnellisuus haluaa minut.
Kaiken minussa.
Kaikin tavoin.
Kaikkialla.
Silloinkin.
Siitäkin huolimatta.
Etenkin siksi.
Se sanoo; anna olla ja päästä irti.
Onnellista mun kanssa.
Hengitä, aisti, laskeudu.
Ota vastaan, palvele ja ole
onnellinen
