Lapsuuteni 70-luvulla ideologiat taistelivat arkipäivän elintilasta. Kommunistit rakensivat parempaa maailmaa ja heidän johtajansa illuusiota valtansa tueksi. Rajan toisella puolella maailmaa parannettiin rakentamalla parempia kodinkoneita ja nopeampia autoja. Raja oli selvä ja todellisuus kirkas molemmin puolin. Tosin ne näyttivät peilikuviltaan.
Niin sanottu älymystö näki illuusion läpi, eikä tiennyt miten sanoa sen ääneen. Totuuden valheeksi sanomalla ne loivat itselleen vastavoiman, joka ei edistänyt sitä tärkeintä asiaa. Yhteisen ymmärryksen kasvua.
Haaste on ikiaikainen, kuten on sen ratkaisukin. Fiktio. Kuvataan jotain, joka kertoo aivan muusta, mutta aukaisee samalla ääneen sanomattoman asian ytimen. Runot, laulut, kirjallisuus. Taide ylipäänsä.
1970-luvulla bestseller-sarjaan nousi tieteiskirjallisuus, science fiction tai tuttavallisemmin scifi. Kaikki avaruuteen liittyvä oli pinnalla, koska olimme juuri löytäneet tien sinne. Ursula le Guin, Doris Lessing, Arthur C. Clarke ja tietenkin Isaac Asimov kuvasivat aikansa ilmiöitä ja haasteita samaan aikaan sekä galaktisessa, että ihmisen mittakaavassa.
Tarinoissa tiede ja tekniikka oli kehittynyt uskomattomalle tasolle, mutta ihmisten ja yhteisöjen kohtaamisen haasteet olivat tuttuja. Samat ahneudesta, välinpitämättömyydestä ja peloista syntyvät ongelmat olivat edessä niilläkin, jotka matkasivat tähtien välisessä avaruudessa tai perustivat siirtokuntia oudon nimisille planeetoille.
Rooman klubi oli laatinut ensimmäisen kasvukriittisen ennusteensa, ja kuten nytkin, osa meistä oli sitä mieltä, että tieteen kehittyminen tulee voittamaan kaikki kuviteltavissa olevat haasteet. Samaan aikaan Erich von Däniken ja kollegansa esittelivät varmoja todisteita vieraiden sivilisaatioiden, tai aikamatkoja tekevien ihmisten, vierailuista ja avusta sivilisaatiollemme. Kaikki oli mahdollista.
70-luvultani muistan, tai kuvittelen, ilmapiirin jossa oli uskoa ihmisen ja tieteen mahdollisuuksiin. Kuussa oli juuri käyty ja kaikkea ihmeellistä kehitetty siinä ohessa. Usko kehitykseen tuntui vahvalta. Erilaiselta kuin tänään.
Tänäänkin yhteiskunnallista keskustelua käydään toisessa suosikkikirjallisuudessa. Vieraiden planeettojen sijaan näyttämönä ovat ruotsalaiset pikkukaupungit.
Murhatutkimusten taustalla aukeaa tutun oloinen maisema, joka herättää ajatuksia. Ruotsi on maailmanhistoriassa utopia lähes millä tahansa yhteiskunnallisella mittarilla mitattuna ja silti kauheuksia tapahtuu ja osa ihmisistä kokee olevansa ulkona kaikesta. Kansankoti näyttäytyy kylmänä paikkana muutenkin kuin pohjoisen sään vuoksi. Ihmismielen pahuus tai hyvyys ei tunnu katsovan aikaa, ei paikkaa eikä tiedon tasoa.
Mielessäni vertaan scifi- ja dekkarigenreä ajankuvan antajina. Mietin, mitä se kertoo meistä, että kirjallisuudessa ihmisyyden kuvauksen kehystarinat ovat siirtyneet galakseista lähiöihin ja planeettojen asuttamisen sijasta löydämme ydintarinan naapurimaan tavallisten ihmisten tragedioista?
Olemmeko luopuneet toivosta vai uskaltaneet kääntää katseemme lähemmäs? Onko lintukotomme turvattomampi, vai olisiko niin, että tänään päästämme pelkomme iholle? Käsiteltävälle etäisyydelle.
Arvaan, että olemme siirtyneet maailman parantamisessa aiempaa konkreettisemmalle tasolle. Oma käytös somessa, kaupassa ja kaatopaikalla onkin terraformingia parhaimmillaan. Muokkaamme itseämme ja maailmaamme valinnoillamme. Tietoisemmin kuin koskaan ennen.
Edistystä lienee sekin, että toisin kuin lapsuudessani, kehonrakennus ei ole enää ainoa tapa itsensä muokkaamiseen. Syystä tai toisesta filosofinen pohdinta tuntui silloin helpommalta sijoittaa tulevaisuuteen, kaukaisille rannoille. Nyt on toisin ja muuttunut tietoisuus vastuuttaa ihmistä oman elämänsä valinnoissa tavalla, joka kannustaa muutokseen. Keittiöfilosofiaan käytännöllisessä muodossa.
Huomaan, etten itsekään enää innostu planeettojen kolonisaatiosta, eikä mielenkiinnon herääminen vaadi mielikuvituksellista teknologiaa. Päivän lehti riittää hyvinkin seikkailuksi. Scifiä naapurista.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
