Mainosyhteistyössä Otavan kanssa.
Kirjoittaja Lari Launonen on filosofi ja tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän on erikoistunut uskontopsykologiaan ja elämän merkitykseen. Launosen tarinallinen tietoteos Poikani, elä vielä ensi talvi – Lyhyen elämän filosofia (Otava, 2024) pohtii hänen oman poikansa lyhyeksi jäänyttä elämää, sen merkitystä sekä surua ja suremista.
Pitelen esikoispoikani velttoa ruumista sylissäni. Kerrankin hän antaa minun painaa partaisen poskeni hänen pehmeää poskeaan vasten rimpuilematta kolmivuotiaan tarmolla. Kiitän, että olen saanut olla hänelle isä. Itken. Olen pelännyt, etten itkisi edes tässä hetkessä. En muista milloin viimeksi olen itkenyt, vaikka poikamme Huugo on maannut sairaalassa hengitystuessa jo lähes kuukauden ja sairastellut koko talven.
Olen aina ollut surkea surija. Syntymästään vaikeasti sairaan esikoispoikamme menehdyttyä helmikuussa 2022 jouduin painimaan oman suruni pinnallisuuden kanssa. Luin kirjoja, joissa lapsensa menettäneet kertoivat kadonneensa pimeään kuiluun kuukausiksi, jopa vuosiksi. Usein he eivät saaneet nautintoa mistään, eivät pystyneet ajattelemaan selkeästi tai toimimaan järkevästi.
Minä sen sijaan urheilin, hoidin hautajaisjärjestelyjä ja työasioita, lueskelin ja kirjoitin. Vaikka olinkin tyytyväinen toimintakykyisyyteeni – se auttoi pitämään arjen kasassa – mietin, miksi tämä ei tunnu tämän pahemmalta. Mikä minussa on vikana psyykkisesti ja moraalisesti?
Suru ei tunnu kaikista samalta
Psykologit vakuuttavat kuin mantrana, ettei ole oikeaa tai väärää tapaa surra. Tällä tarkoitetaan kai ainakin sitä, että kuoleman tai muun menetyksen aiheuttama suru voi kietoutua erilaisiin emootioihin, kuten tyhjyyden tunteeseen tai vihaan. Teoksessaan Muistiinpanoja surun ajalta
kirjailija C. S. Lewis vertaa vaimonsa kuoleman jälkeistä tunnetilaansa pelkoon, lievään humalaan ja aivotärähdykseen.
Kuolemansuru voi siis tuntua hyvin monenlaiselta. Toisaalta mitä tahansa tunnetiloja ei voida laskea suruksi. Itse koin esimerkiksi helpotusta esikoisemme kuoltua, sillä enää hänen ei tarvinnut kärsiä. Helpotuksen tunne on ymmärrettävä ja luonnollinen reaktio, mutta sitä tuskin voidaan pitää suruna. Koin kyllä myös ihan oikeaa surua. Se ilmeni esimerkiksi painostavana tunteena ja lievänä syyllisyytenä siitä, etten enää huolehtinut lapsestamme. Mutta samalla minua vaivasi tunnekokemukseni pinnallisuus, sen laimea intensiteetti. Jos oikeasti Huugo oli minulle rakas, eikö hänen kuolemansa pitäisi kouraista paljon syvemmältä?
Mutta onko mitään järkeä harmitella oman surunsa pinnallisuutta tai toivoa surevansa paremmin? Väitän, että ainakin joidenkin ihmisten, kuten minun, on ihan hyvä opetella suremista. Tähän on moraalinen syy.
Alitajuisesti tiedostamme, että tunteilla on moraalinen merkitys. Siksi me tuomitsemme (ainakin mielessämme) poliitikot, jos he eivät näytä tuntevan lainkaan myötätuntoa sodan uhreja kohtaan tai vaikkapa heitä kohtaan, joihin sosiaaliturvan leikkaukset osuvat kipeästi. Me paheksumme nykynuoria, jotka eivät koe kiitollisuutta itsenäisyydestä, jonka edestä heidän isoisoisoisänsä taistelivat. Kavahdamme puolisoa, joka ei tunne häpeää tai syyllisyyttä pettämisestä. Hyvä ihminen ei ainoastaan osoita ulkoisesti myötätuntoa, kiitollisuutta tai katumusta – hän myös kokee nämä
sisimmässään.
Vastaavasti kuolemansuru on tunne, jonka puuttuminen tai pinnallisuus voi olla moraalisesti ongelmallista. Onhan suru asianmukainen reaktio läheisen tai muilla tavoilla identiteetillemme tärkeän ihmisen (kuten vaikkapa meitä kannustaneen opettajan) poismenoon. Surumme kertoo menehtyneen ihmisen arvosta ja merkityksestä.
Voiko omat tunteensa valita?
Mutta voiko tunteitaan pakottaa? Ei ehkä pakottaa, mutta niihin voi kyllä pitkällä aikavälillä vaikuttaa. Esimerkiksi psykoterapiassa elämää haittaaviin tunnereaktioihin pyritään usein vaikuttamaan siten, että muokkaamme tietoisesti ajatuksiamme ja toimintaamme. Ajatukset, toiminta ja tunteet muodostavat triangelin, jossa kaikki vaikuttavat kaikkiin.
Koska poikani kuoltua halusin viljellä surun siementä sielussani, aloin kirjoittaa Huugosta kirjaa. Paitsi että kävin kahden vuoden aikana läpi paitsi Huugon elämän odotusajasta kuolemaan, pohdin myös niitä lukuisia filosofisia kysymyksiä, joita poikani lyhyt ja kivinen polku nosti minussa pintaan: Saako kärsimykselle etsiä tarkoitusta? Milloin elämä on enemmän taakka kuin lahja? Tapahtuuko ihmeparanemisia? Ja jos on olemassa taivas, onko siellä vammaisuutta?
Kirjoittaminen oli tietoista surutyötä. Poikani muistelu, elämän ja kuoleman pohtiminen, sekä isyyteni merkityksen ajatteleminen oli terapeuttista ja ajatuksiani selkeyttävää toimintaa, joka puhalsi myös tunne-elämääni uutta henkeä. Triangelimalli siis toimi.
Surun tärkeä tehtävä
Surutyötä on hyvä tehdä myös siksi, että surulla on tärkeä funktio elämässämme. Sen tehtävänä on integroida meille tärkeän ihmisen menetys osaksi omaa elämäntarinaamme. Ajattelen itse tätä integrointiprosessia seuraavan metaforan kautta: Jokainen meistä kirjoittaa mielessään oman
elämänsä tarinaa eli omaelämäkertaa. Elämäntarinassamme tärkeää roolia näyttelevän ihmisen menetys repii irti omaelämäkertamme sivuja. Koska jokainen meistä aina jossain määrin kuvittelee tulevaisuutensa vuosiksi eteenpäin, meidän täytyy alkaa editoimaan tarinaamme kuoleman kohdasta alkaen jossain määrin uusiksi.
En usko kovin monien kärsivän pinnallisesta surusta. Sen sijaan monet kokevat menetyksen liiankin lamauttavana. Silti jokainen painii tunne-elämänsä kanssa jollain tavoin. Siksi on hyvä tietää, että siihen on mahdollista vaikuttaa.
Lari Launosen Poikani, elä vielä ensi talvi – lyhyen elämän filosofia on kirja vastoinkäymisistä, kärsimyksestä ja surusta – mutta ennen kaikkea uskosta, toivosta, luottamuksesta ja Jumalasta.
Tutustu koskettavaan, syvälliseen ja ajatuksia herättävään kirjaan TÄÄLLÄ.
