Hyvä ystäväni soitti pitkästä aikaa. ”Huonossa hapessa”, olivat ensimmäiset sanat. Työ oli vienyt mukanaan jo pidemmäksi aikaa, imien hapen elämästä ja ihmisestä. Puhuimme pitkään ja hartaasti, kunnes ilo alkoi taas kuultaa äänestä.
Puhelun jälkeen jäin miettimään. Olin varma, että olin käynyt saman keskustelun useaan otteeseen, usean ihmisen kanssa. Itsenikin.
On trendikästä sanoa, että ajassamme on jotain pielessä. Että maailman meno nyt vaan on sellainen, ettei tunteva ihminen voi sitä kestää. Ja että toisaalta pitää vaan ottaa itseä niskasta kiinni ja parantaa tapansa. Että itse olemme oman onnemme seppiä ja että ellei juuri nyt tunnu hyvältä, on parempi tehdä asialle jotain. Tätä olen toistanut ja siihen itsekin uskon.
Ja samalla kuitenkin minusta tuntuu, että totuus on hokemaa särmikkäämpi.
Arvaan, että keskustelu kuulosti tutulta, koska iso osa lähipiiristäni on suurin piirtein samaa ikäluokkaa kanssani. Keski-iän kynnyksellä, tai jo porstuan puolella. Tekevät välitilinpäätöstä elämästään ja yhä uudestaan sen saldo saa mietteliääksi. Tunnistan erinäisiä reaktioita itsessäni.
Niihin kuuluu omien saavutusten arviointi. Ura, perhe, varallisuus ja verkostot. Sosio-ekonominen status. Olenko menestynyt niin kuin toivoin? Olenko menestynyt niin kuin minulta odotettiin? Kunnioittavatko kollegat ja naapurit minua ja aikaansaannoksiani, vai huomaanko selitteleväni valintojani?
Tuosta se usein alkaa. Minän ja muiden vertailu, jonka voi tehdä armollisesti tai itseään ruoskien. Vaikka olisit suurlahjoittajaksi jalostunut Bill Gates, aina jää parannettavaa. ”Olisin voinut tehdä tämän ja tuon paremmin. Saavuttaa sitä ja tätä. Tuokin on saanut tuon, eikä näytä yhtään minua viisaammalta.”
Kun tätä menestysruoskintaa on sitten kyllin harjoitettu, voidaan siirtyä seuraavalle tasolle. ”Miten olen hoitanut perhettäni?” Lapsia, puolisoa, vanhempiani? ”Olenko kelvollinen ihminen?”
Jostain syystä tuo vanhemmat-osuus tuntuu olevan usein sitä syvintä settiä. Suhteen arviointi ja ylläpito omiin vanhempiin, erityisesti siihen joka on samaa sukupuolta, on rankemman puoleinen laji. Melko pienellä vaivalla voin nähdä hänessä väläyksen omaa itseäni ja omaa tulevaisuuttani. Olenko tämän kanssa sinut?
Joillekin se on selkeämpää ja toisille vain satunnaisia häivähdyksiä. Mutta mitä pidemmällä matkallaan on, sitä varmemmin sen päässä näkee myös polun lopun. Tai oven ikuisuuteen, tulokulmasta riippuen.
Tyytymättömyys itseen ja osin kuviteltujen odotusten pettämiseen kasvaa, ja kun tämänlaiset ura- ja elämänkaariskenaariot yhdistetään huhtikuiseen uutisvirtaan, syntyy tarve muutokselle. “Jotain tarttis tehdä. Tehdä asioita paremmin. Jotta varmasti selviää.”
Muutos on mahdollisuus, mutta sitä hehkuttaessa on hyvä tiedostaa, että reitinvalintaan sisältyy myös sellaisia latuja, joka voivat viedä hiihtäjän syvälle suohon.
Tähän kannattaa pysähtyä.
Kokemuksesta suosittelen oloa kohentavia valintoja. Voimaantumisen polkua, jossa tehdään hiljalleen tilaa ilolle tulla luo. Kehollisia ja sielullisia harjoituksia, jotka kasvattavat hyvinvointia.
Se ei ole edes vaikeaa. Astua ovesta ulos aurinkoon tai elvyttävään kevätsateeseen. Aivan sama, kunhan astut. Edes vartiksi kerrallaan. Katsot taivasta ja vastaantulevia ihmisiä avoimesti ja uteliaasti. Kunnioittaen.
Parhaassa tapauksessa hymyilet arvostavasti jopa sille ikkunasta heijastuvalle omalle siluetillesi.
Myönnä pois. Hän on sen ansainnut.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
