Monen vasta aikuisena ADHD-diagnoosin saaneen elämä on saattanut näyttäytyä vaikeutena ymmärtää itseään. Viimeistään diagnoosin saaminen käynnistää useimmille syvän itsetuntemuksen prosessin:
Kuka minä syvimmiltäni olen ja mitä minä haluan elämässäni? Voinko koskaan päästä elämässäni tasapainoon ja pärjätä? Mikä minulle on tärkeää? Millä tavalla minun on hyvä huolehtia itsestäni? Miten voin pitää omista rajoistani kiinni? Miten olla minä osana yhteisöjä?
Diagnoosin saaminen on ADHD-aikuisen elämässä sekä kuormittava vaihe että uuden elämän alku. Kun vähitellen alkaa ymmärtää, minkälainen aidoimmillaan on ja nimenomaan saa olla, se on aikamoinen matka kohti loppuelämää. Haluan kuitenkin tässä kirjoituksessa palata lapsuuteen niihin tekijöihin, jotka ovat saattaneet olla vaikuttamassa siihen, miksi moni ADHD-lapsi hukkaa itsensä. Tunnettu lääkäri ja trauma-asiantuntija Gabor Maté sanookin: Trauma on yhteydettömyyttä itseen.
ADHD:n ja trauman tutkittu yhteys
Kehityksellistä neurologista erityispiirteisyyttä, kuten ADHD:ta, poteva on syntynyt enemmistöön verrattuna poikkeavan hermoston kanssa. Jokaiselle pienelle lapselle kehitys, kasvu ja vuorovaikutuksellisuus on herkästi haavoittuvaa – ADHD-piirteiselle erityisen herkkää. Jokaiseen lapseen on koodattu tarve kuulua ”heimoon”, koska se on ainoa tapa selviytyä ja kasvaa aikuiseksi. Mitä sitten tapahtuu, jos olet jollain tavalla erilainen ja poikkeava muihin heimosi jäseniin verrattuna?
ADHD kehityksellisenä tilana altistaa traumojen syntymiselle elämän aikana. Asiaa on tutkittu. Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että niillä ADHD-diagnosoiduilla, joilla ei ollut traumaa, oli silti normaalista poikkeavalla tavalla toimiva aivojen pelkokeskus (amygdala), eli se reagoi samoin kuin traumaperäistä stressiä sairastavilla.
Toisessa tutkimuksessa havaittiin ADHD-piirteisillä olevan neljä kertaa muita isompi riski saada traumaperäinen stressihäiriö, ja heillä oli myös selvästi vakavammat traumaoireet kuin neurotyypillisillä. On myös havaittu, että traumojen vuoksi oireilevilla on kaksi kertaa useammin ADHD kuin neurotyypillisillä. Vakavampia traumaoireita oli siis selvästi enemmän, jos ihmisellä on sekä ADHD että traumaperäinen stressihäiriö.
Jos ADHD-piirteisyyttä ole lapsuudessa tunnistettu, se voi olla itsessään trauma
ADHD:hen kuuluvia tyypillisiä piirteitä ja oireita ovat mm. eriasteiset aistien yli- tai aliherkkyydet, hankaluus säädellä vireystilaa, impulsiivisuutta ja tunteita sekä keskittymisen, tarkkaavuuden, toiminnanohjauksen, ajan hahmottamisen ja vuorovaikutuksen haasteet. Jos lapsen lähipiiri ei ymmärrä lapsen erityisyyttä, vaan kokee lapsen käyttäytymisen ja reagoivuuden pelkästään vääränä ja ongelmallisena käytöksenä, jo tämä luo lapselle tunteen, ettei hän ole samalla tavalla hyväksytty osana omaa heimoaan. Hän on outolintu ja vääränlainen, ja hän jää herkästi tunteidensa ja ajatustensa kanssa yksin.
Jos jo lapsena on kokenut jonkinlaista hylkäämistä oman ydinperheen tai huoltajien osalta, tämä saattaa jättää jäljen koko loppuelämään. Koska pieni lapsi ei itse voi ymmärtää aikuisen tavoin, miksi häntä ei ymmärretä ja hänelle saatetaan myös antaa erinäisiä rangaistuksia, lapsi alkaa itse pitää itseään huonona – hän saattaa jopa kokea ansaitsevansa kaiken huonon kohtelun, onhan hän jollain tavalla paha ihminen.
Monet mielenterveyden asiantuntijat ovat todenneet, että varsinkin varhaislapsuudessa – mutta myös myöhemmin elämässä – yhteisön jäsenenä itsensä yksinäiseksi kokeminen on hyvin haavoittavaa. Useat tuntevat yksinäisyyden jopa kehollisena kipuna. Tämän tunnistanevat kaikki ne, jotka ovat tällaista lapsuudessaan kokeneet.
Sekä emotionaalisesti että fyysisesti yksin jääminen on hyvin haavoittavaa ja se jättää jälkeensä aikuisuuteen asti. Ja koska tämä on valitettavan yleinen kokemus ADHD-ihmisten keskuudessa, koen että jokaisen, jolla on ADHD, kannattaa tutkia varhaislapsuuttaan tältä osin. On hyvä pyrkiä selvittämään sitä, mitä itselle on tapahtunut, jotta pystyy hakemaan riittävää apua ja tukea itselleen.
Mikä avuksi, jos huomaat ADHD:n lisäksi kantaneesi traumataakkaa lapsuudesta asti?
On hyvä muistaa että meillä jokaisella on ollut vain yksi lapsuus. Lapsi kokee luonnollisesti sen elämän mitä hän on elänyt normaalina, koska hänellä ei voi olla kokemusta muunlaisesta elämästä. Jos lapsi on oppinut samalla myös syyllistämään itseään lapsuuden tilanteista, tämä syyllisyyden taakka ei iän myötä häviä, vaan se voi jäädä osaksi omaa identiteettiä. Syyllisyys ja häpeä eivät ainakaan auta kasvussa tasapainoisempaan aikuisuuteen. Kun matkassa on ADHD:n mukanaan tuomat lukuisat erityispiirteet, voi olla, että sisään lukkiutuneen syyllisyyden ja häpeän vuoksi on mahdotonta löytää itsessään olevia vahvuuksia ja hyvää elämää kannattelevia piirteitä.
Voisiko näitä tapahtumia sekä omia opittuja selviytymiskaavoja alkaa turvallisesti käsitellä joko ammattilaisen tai luotettavien, vakaiden ystävien tuella? Jos oman hermoston piirteisiin liittyy myös tietynlainen halu työstää asioita omassa rauhassa ja omalla ajalla, tämäkin on hyvä tapa edetä, mutta usein jossain prosessin vaiheessa tarvitaan muita ihmisiä tueksi.
On myös tärkeää tutustua turvaa tuottavasti omaan kehoonsa, hermostoonsa ja omiin kehon viesteihin. Näin on mahdollista löytää itselleen sopivia hermostollisia säätelyn keinoja, joiden avulla pystyy ainakin jonkin verran vaikuttamaan omaan tilanteeseensa. Keho-orientoituneen ja hermoston toimintaa peilaavaan terapian tai ohjauksen avulla voi saada apua yksilöllisiin oireisiin, ovat ne sitten selkeästi ADHD-piirteiden mukanaan tuomia tai sitten selkeämmin traumaperäisiä oireita.
On lopuksi hyvä muistaa, että ADHD on synnynnäinen ominaisuus, mutta ne ”tunnejumeista” seuranneet elämän hankaluudet, jotka liittyvät kokemiimme traumoihin ja niistä jääneisiin hermostollisiin ”jälkiin” – niitä voimme minkä ikäisinä tahansa helpottaa, kun itselle sopivat keinot löytyvät.
Lue aiheesta lisää kirjastani Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD.
Artikkelikuva: Karita Palomäki
