Istun Helsingin Kalliossa. Autossa. Käyn parhaillaan mielessäni läpi päivän kulkua. Mitä on tapahtunut ja mitä se kaikki merkitsee? Hymyilen. Väliin vakavoidun huomatessani jonkin uuden yksityiskohdan johon tapahtumat vaikuttavat. Päästän irti ja hymyilen jälleen. Kyyneleet valuvat hetkin enemmän, välillä ne tyrehtyvät vain hieman silmiä kostuttavaksi kasteeksi.
Joudun kysymään itseltäni, onko tämä todella näin helppoa? Huijaanko itseäni? Hymyilen. En enää jaksa kyseenalaistaa. Minä luotan. Luovutin jo aikaa sitten, mutta nyt luotan.
Paikka jossa istun ei ole mikä tahansa paikka. Tällä paikalla on erityinen merkitys. Kun saavuin tänne toissavuoden syksyllä, olin lähdössä matkalle jonka sisältöä en voinut arvata. Olin aloittamassa matkaa miehen voiman ymmärtämiseen. Minut oli kutsuttu paikalle ja minua pyydettiin kirjoittamaan aiheesta kirja. Tämä kaikki tapahtui jo silloin selvästi jonkin minua suuremman älykkyyden tahdosta.
Tänään, puolitoista vuotta myöhemmin, kun vihdoin olen kirjoittanut ensimmäisen kirjani viilausta vaille valmiiksi, sisällöltään kokonaiseksi ja matkalla tuottanut parin muun kirjan aihiot jatkoa varten, vuodatan kyyneleeni tässä samassa paikassa. Hymyilen.
Hymyilen, sillä juuri tänä aamuna tietokoneeni kovalevy hajosi. Peruuttamattomasti. Ja automaattinen varmuuskopioita napsiva ulkoinen laite kertoo automaattisen kopioinnin päättyneen viime vuoden maaliskuussa.
Voisin sanoa menettäneeni paljon. Paljon muutakin kuin kirjani. Suunnitelmat, kaiken valmistellun, valmennusmateriaalit, kaiken kuvamateriaalin. Vuosien työn, ennenkaikkea viimeisen vuoden työn. Itseasiassa muuta asiaa oli niin paljon, että kirjat eivät heti edes muistuneet mieleeni. Kunnes ensimmäinen esitti huolissaan olevan kysymyksen “miten kirja?”
Siinä hetkessä jalat tuntuivat hetken huterilta. Etsin juuri välitystoimistoa josta voisin noutaa avaimet tänään minulle luovutettuun uuteen kotiini. Huomasin käveleväni edestakaisin katua. Ja pysähdyin. Suljin silmäni ja suntasin ne kohti aurinkoa. Vedin syvään henkeä ja päästin irti. Itkin. Tunsin. Samaan aikaan sen mistä päästin irti ja sen, että todella päästin siitäkin irti.
En ole menettänyt. Olen saanut jotain todella arvokasta. Kokemuksen ja varmistuksen siitä, että minä luotan. Asioilla on tarkoitus. Suunta jota en voi arvata mutta jonka kuulemista saan harjoitella joka hetki.
Se on kaikki poissa. Samana päivänä siirrän itseni mieleni maisemissa uuteen kotiini, jota en koskaan etsinyt vaan joka tuli luokseni ja kutsui sydäntäni vaikka yritin sitä hetken kaarrella. Kun kävin katsomassa asuntoa jo jokin aika takaperin, ihmettelin tunnetta joka siellä heräsi. Minusta tuntui, että se on paikka jossa kirjoitan kirjaa. Nyt ymmärrän. Ja hymyilen. Kaikki menee juuri kuten pitääkin. Kirjoitan entistä paremman kirjan tänä kesänä.
Kiitos.
sydämellä, aaro
