Soittaisitko ihmiselle, jota et tunne? No, okei: Soittaisitko hänelle, jos sinulla ei ole mitään asiaa? Et siis yhtään tiedä, miksi soittaa, soittaisitko silti? Minä soitin tällaisen puhelun, ja se oli yksi elämäni parhaista.
Peruutetaanpas hieman ensin. Viime kesäkuussa olin ystäväni häissä. Meillä oli ihana pöytäseurue ja lennokkaat keskustelut. En muista mistä puhuimme, mutta yhtäkkiä vastapäätä istuva ystäväni katsoi minua kuin lottovoiton saanut ja keskeytti lauseeni: ”Sanna, nyt mä sen tajusin, sun on pakko tavata yks Satu!”
Asia unohtui kesälomien alettua. Heinäkuun lopulla olin lenkillä ja rupattelin siinä toisen ystäväni (joka ei tunne tätä häissä ollutta ystävääni) kanssa. Vaihdettiin niitä-näitä-kuulumisia, kunnes yhtäkkiä puhelimen toisessa päässä ystäväni huudahti: ”Sanna, sun on pakko tavata yks Satu!” Hänelle vastasin: ”Joo, mä tiedän.”
Minulla ei ollut mitään hajua, kuka tämä Satu on. Meillä ei tietääkseni ole mitään yhteistä työjuttuja (josta olisi aina helppo jutella), yhteisiä harrastuksia tai muutenkaan yhteisiä kuvioita. Mutta tokihan minä ystäviä uskon, ja otin yhteyttä Satuun. Koitimme sopia tapaamista, mutta se kariutui. Koitimme soitella pari kertaa, mutta aina hetki oli väärä.
Syyskuun puolessa välissä sitten istuin junassa, joka jostain syystä oli pysähtynyt lastaamaan autoja, ja se seisoi ikuisuuden. Sitten Satu tuli mieleeni (ei tosin kasvokuvana, koska en tiennyt miltä Satu näyttää). Päätin soittaa hänelle.
Satu vastaa keskeltä muuttolaatikoiden purkua. Alamme silti höpöttää. Tiedättehän, sillä tavalla kuin kaksi toisilleen tuntematonta, jotka eivät tiedä miksi ja mistä puhuvat, höpöttävät: kaksi tuntia ilman yhtään ainoaa hiljaista hetkeä.
Ja ei, emme käyneet small talkia, ei. Kävimme lävitse elämiemme tarinat, elämänarvot, tärkeät tapaamiset, hullut kohtaamiset, energioiden laadun, duunikuviot, valonlähteet ja aallonpohjat. Iloitsimme, vakavoiduimme, nauroimme ja puimme siivet. Otimme korkeutta ja lensimme. Päpätimme ja päpätimme eikä juttu olisi loppunut vielä kahden tunninkaan päästä.
Olin kohdannut sydänystävän tapaamatta. Olin kohdannut ihmisen tietämättä kuka hän on, miltä hän näyttää ja miksi minun pitää soittaa hänelle. Ja nyt tiedän, että hän on tullut jäädäkseen.
Ja ne, jotka odottavat loppuhuipennukseksi päämäärää, johon tämä kohtaaminen johti, joutuvat pettymään. Emme tiedä miksi juttelimme – tai miksi ystävämme toivoivat meidän tapaavan. Keksimme kyllä hienon yhteisen työprojektin, mutta tuo keskustelu kesti noin kaksi minuuttia kahdesta tunnista. Tiedän, että tuo oli yksi elämäni hienoimmista puheluista. Onko elämässä mitään hienompaa kuin olla ennakkoluulottomasti ja sydän avoinna ihminen ihmiselle?
Miksi meillä pitää aina olla (teko)syy kohdata toisiamme? Miksi meillä pitää olla jokin syy soittaa tuntemattomalle ihmiselle? ”Mitä kuuluu” tai ”kerro elämästäsi” – niillä on ihan hyvä aloittaa, jos ei muuta keksi.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
