Teksti: Jani Wahlman
Henkilökuva: Poksphoto
Vuonna 2003 aloin opiskelella alaa, josta ei tullut tulevaisuuttani. Elin arkea, joka oli onttoa ja jopa merkityksettömän tuntuista. Elin elämääni silloin tasolla, johon kuvittelin kykeneväni. Tasolla, joka oli kai minulle, pelkurille ja saamattomalle, tarkoitettu. Olin pelkuri niiden asioiden kanssa, joita sydämeni kaiutti sieluni pullolleen päivästä toiseen.
Vuonna 2005 erosin yliopistosta, koska en jaksanut roikkua luennoilla. Sen jälkeen kannoin yli puoli vuotta Tampereen yössä raskaita lehtinippuja jakaakseni lehdet tilaajille aamuyön tunteina. Se oli hirveintä työtä, mitä olen koskaan tehnyt.
Yliopistosta eroaminen ja noiden raskaiden lehtien jakaminen olivat kuitenkin kaksi verratonta elämänkoulua. Ne opettivat minulle joitakin sellaisia fundamentaalisia asioita elämästä, jotka kantavat hedelmää vielä tänäkin päivänä, ja uskoakseni koko elämäni loppuun asti.
Yliopistosta eroaminen oli ensiaskel sille tielle, jolla päättäisin aidosti itse, mitä elämälläni tekisin. Lehdenjakotyö opetti, että ainakaan sellaisen työn parissa en elämääni kuluttaisi. Päätin saman tien, että siitä eteenpäin tekisin vain työtä, jota kohtaan tuntisin intohimoa.
Puolentoista vuoden kuluttua yliopistosta eroamisestani aloitin opinnot ammattikorkeakoulussa. Olin edelleen saamaton pelkuri ja meinasin jättää opinnot kesken kahden viikon kuluttua niiden alkamisesta.
Sitten suunta muuttui tyystin.
Pian olin pakottanut itseni opiskelijayhdistyksen hallitukseen, vaikka mieleni oli empinyt ja koettanut vakuutella minulle, että tulisin pelkäämään työskentelyä toisten kanssa. Mieleni vakuuttelut olivat täyttä vedätystä. Toiminta toisten kanssa oli paras juttu elämässäni pitkään aikaan. Sitten tie vei kaikenlaisiin työryhmä- ja toimituskuntatehtäviin. Elämäni kääntyi ylämäkeen ja kulmakerroin nousi eksponentiaalisesti. Henkiset haasteet olivat suurimpia elämässäni, mutta palkkiot noihin haasteisiin vastaamisesta olivat vielä suurempia.
Tästä lyhykäisesti kerrotusta vaiheesta elämässäni opin, että yksi oleellisimmista asioista elämässä on tehdä sellaisia asioita, joita kohtaan tuntee intohimoa. Asioita, joita sydän kaiuttaa sielun pullolleen. Kun henkilökohtaiset arvot ovat samalla kohdillaan, ja ne arvostavat niin itseä kuin muitakin, erityistä hidastamista, väitän, ei välttämättä edes tarvita.
Kun arki täyttyy sydämen toiveiden polun seikkailuista ja ihminen vähät välittää yhteiskunnan tai viiteryhmien hälyäänistä, elämässä ei tarkoituksellisesti tarvitse hidastaa. Oman sydämensä äänen kuuntelu ja sen toiveiden toteuttaminen tuo mielettömästi onnellisuutta ja jaksamista. Se tekee elämästä merkityksellisempää taivallusta, jossa rauhallinen tempo kulkee mukana sisäänrakennettuna.
Kirjoittajan omat blogit:
