Olen ollut se ihminen, jonka on vaikea sietää keskeneräisyyttä.
Olen toki vieläkin välillä se ihminen.
Jos en ole päivän loppupuolella mielestäni saanut tehtyä kaikkea sitä, mitä olin suunnitellut saavani aikaan, läppärin kannen sulkeminen saattaa tuntua ylivoimaisen vaikealta.
Vaikka nykyisin jo osaankin päästää irti, antaa asioiden olla ja jättää monia juttuja kokonaan tekemättä, ei se silti aina helppoa ole minullekaan.
Enkä sinänsä ihmettele, miksi niin moni muukin taistelee samojen haasteiden kanssa.
Tekeviä, tehokkaita ja aikaansaavia ihmisiä ihaillaan. Kunnon ihmisen ajatellaan olevan se, joka jaksaa, saa paljon aikaan, ylittää itsensä ja sinnittelee voimavarojensa äärirajoilla vaikka sitten pelkällä tahdonvoimalla.
Tunnolliseen suorittamiseen taipuvainen onkin yleensä se, jolle tekeminen, ryhtyminen tai aikaansaaminen ei ole ongelma. Paljon vaikeampaa on olla tekemättä ja tarttumatta toimeen.
Mutta miksi se on niin pirun vaikeaa?
1. Lepääminen ja pysähtyminen aiheuttavat syyllisyyttä ja muita vaikeita tunteita
Meitä ei kannusteta lepäämään. Meitä kannustetaan tekemään, suorittamaan, saavuttamaan, yrittämään enemmän ja ottamaan itseämme niskasta kiinni. Siksi on helpompaa pitää itsensä kiireisenä kuin pysähtyä ottamaan vastaan ne kaikki epämiellyttävät tunteet, joita tekemisestä irtipäästäminen aiheuttaa. Jos levon on tottunut vieläpä aina ansaitsemaan, tekemättömyys tuntuu entistä epämukavammalta.
2. Tekemisen kautta tuntee itsensä arvokkaaksi, tarpeelliseksi, hyödylliseksi ja riittäväksi
On helpompi siivota, lenkkeillä tai tehdä vielä se yksi työjuttu kuin pysähtyä ja rauhoittua. Kun on tottunut sitomaan oman arvonsa aikaansaamisiinsa, pysähtyminen tai rauhoittuminen tuntuu väärältä. Tunteehan siinä olevansa tärkeä toiminnan ihminen, kun säntäilee paikasta toiseen ja käyttää vähäiset vapaa-ajan rippeensäkin vastailemalla työsähköposteihin. Vaikka jatkuva suorittaminen väsyttää, samalla se luo myös turvaa, hallinnan tunnetta ja ainakin hetkellisen ajatuksen siitä, että on tarpeellinen ja riittävä.
3. Laiskuus on kulttuurisesti tuomittavaa
Elämme maailmassa, jossa jatkuvaa tekemistä pidetään suuressa arvossa. Ei sen niin väliä mitä tehdään, kunhan koko ajan tehdään – muutenhan voisi näyttää muiden silmissä vaikka laiskalta. Laiskuus taas on suorituskulttuurissamme jotain, jota on vältettävä viimeiseen asti tekemällä paljon ja vähän päälle silloinkin, kun voimavarat ovat jo vähissä. 1800-luvun Suomessa joutilaisuus oli rangaistava rikos, joten laiskuuteen liitettävät kielteiset mielikuvat saattavat juontaa juurensa historiaan ja vaikuttaa meihin yhä tänäkin päivänä.
Suorittajalle tekeminen on helppoa, tekemättä jättäminen vaikeaa
Tekeminen ja touhuaminen on helppoa, pysähtyminen, rauhoittuminen, lepääminen ja oleminen on yllättävän vaikeaa ja levottomuutta aiheuttavaa. Pysähtyminen saattaa tuntua myös fyysisesti niin epämukavalta, että vaikka lepäämiseen olisi mahdollisuus, paikoillaan oleminen tekemättä mitään ei onnistukaan.
Eikä se oikeastaan ole edes ihme maailmassa, jossa loputon tekeminen on hyve ja lepääminenkin usein vain keino jaksaa suorittaa enemmän.
Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö pysähtymistä, hellittämistä ja rauhoittumista voisi – ja kannattaisi – treenata. Vaikka sitten yksi hengähdyshetki kerrallaan.
Jos tunnistit itseäsi tästä tekstistä, kurkkaa myös Katrin tekemät Tunnollisen suorittajan kapinointikortit, jotka auttavat kyseenalaistamaan uuvuttavia ajatusmalleja ja päästämään niistä irti.
