Millainen olisi maailma, jossa kunnioittaisimme kehomme hiljaista viisautta? Jossa syvään hengittäminen olisi niin luonnollista, ettei sitä tarvitsisi uudelleen opetella? Jossa kehon kieli olisi tärkein kieli hallita?
Millainen olisi maailma, jos oppisimme jo koulussa lukemaan hermostojamme? Jos tietäisimme, miten päästä taistele- tai pakene tilasta takaisin sisäiseen rauhaan? Miten vastata toiselle reagoinnin sijaan? Miten löytää ymmärrystä myös häntä kohtaan, joka ajattelee eri tavalla? Näyttää erilaiselta?
Mitä jos myötätunto ja terveet rajat olisivat kansalaistaitoja? Mitä jos opiskelisimme rakkautta kertausharjoituksena? Tuntisimme jokainen olevamme osa yhtä suurta kokonaisuutta. Tietäisimme luissa ja ytimissämme, että jokaisella, pienelläkin teollamme on vaikutusta tällä planeetalla.
Millainen olisi maailma, jossa meidän ei tarvitsisi uupua? Ei tarvitsisi suorittaa voimavarojemme äärirajoilla vain saadaksemme arvostusta. Mitä tapahtuisi, jos kieltäytyisimme olemasta koneita? Pitäisimme äänekkäämmin ihmisyyden ja inhimillisyyden puolia. Muistaisimme, että lopulta olemme jokainen vain ehtyviä luontokappaleita. Meillä on vain tämä yksi elämä aikaa kokea.
Mitä jos emme enää odottaisi, vaan antaisimme kehomme puhua? Voisiko se olla ensimmäinen askel kohti syvempää yhteyttä, sielua? Sitä paikkaa, josta käsin näemme itsemme osana toista, osana ympäröivää yhteiskuntaa, luontoa ja tätä piskuista maapalloa, josta voimme yhä pitää huolta. Mitä jos kaikki onkin lopulta hyvin yksinkertaista?
