Omassa systeemissäni on ollut ohjelmointi siitä, että hyvää saa vastaanottaa vain tekemällä älyttömästi — ja tämä on ajanut aikanaan sekä uupumiseen että ylipäätään kaiken tekemiseen vaikeimman ja tuskaisimman tien kautta. Olen jollain tapaa alitajuisesti kokenut, että “selviytymisen” kautta tulleet onnistumiset ovat ainoa tapa saada mitään.
Kun se hyvä, onnistuminen tai odotettu lopputulos jostain on sitten tullut, sitä on ollut äärimmäisen hankala ottaa vastaan.
Poisopettelu jatkuvan tekemisen ja puurtamisen limbosta on vienyt melkein kymmenen vuotta, ja toisinaan se on edelleen harjoitusta.
Harjoitusta pysäyttää itsensä ja omat ajatuskelat silloin, kun hommat meinaa lähteä lapasesta.
Harjoitusta sallia itselleen hyvää nyt, joka päivä.
Harjoitusta olla välittämättä siitä, miten “kuuluisi” missäkin iässä elää ja miten muut elävät — ja edetä omaa tahtia sen mukaan mikä tuntuu oleelliselta,
sillä uuvahtaneen ihmisen paraneminen voi alkaa vain hidastamisesta.
Kun oman arvomaailman keskiöön on vuosien mittaan laskeutunut hitaus, lepo ja tekeminen sen kautta, on se tarkoittanut minulle myös sitoutumista siihen, että opettelen joka päivä elämään eri tavalla kuin nopea maailma ympärillä.
Hidastavalla ihmisellä voi olla edelleen tavoitteita, minullakin on, mutta niitä kohti ei tarvitse puskea pikajuoksua, niihin pääsee usein vähemmälläkin vaivalla, ja vähemmällä selviytymisellä.
Olen oivaltanut, että lopulta onnea ja tyytyväisyyttä tuo aivan tavalliset asiat,
kuten se, että saa herätä aamuisin omassa tahdissa.
Ottaa aikaa tärkeille asioille, ihmisille.
Valita omia lepopäiviä ja saunoa arkena, keskellä päivää.
Olla offline ja tehdä välillä jotain, mikä ei kehitä mihinkään.
Ja hyvin kontrastisesti — mitä hitaampaan elämään sitoudun, sitä enemmän tuntuu, että viimein riitän.
