Miltä se tuntuu, kun on koko elämänsä yrittänyt olla jotain muuta kuin mitä aidosti on? Kun kokee, ettei ole hyvä sellaisena kuin on, vaan olisi parempi olla toisenlainen?
Moni ADHD-nainen on lapsesta asti pyrkinyt jäljittelemään neurotyypillisten ihmisten käytöstä – usein jopa tiedostamattaan. Pyrkimys olla samanlainen kuin muut voi kuitenkin johtaa monenlaisiin vaikeuksiin ja surullisiinkin elämänkohtaloihin.
Psykofyysinen fysioterapeutti, kirjailija Karita Palomäki on kokenut, miten uuvuttavaa normaaliuden tavoittelu voi olla. Karita sai itse vasta 51-vuotiaana tietää, että hänellä on ADHD. Diagnoosi antoi selityksen moniin lapsuuden ja nuoruudenkin vaikeuksiin. Se herätti voimakkaita tunteita ja oli myös suuri helpotus. Muutama vuosi diagnoosin jälkeen päällimmäiseksi on noussut ilo ja riemu oman aidon itsen, omien vahvuuksien ja paremman tasapainon löytämisestä.
Samalla syntyi myös kirja naisten ADHD:sta, sen tunnistamisestas sekä ennen kaikkea siitä, miten omien erityisten piirteiden kanssa voi oppia tulemaan paremmin toimeen ja löytää omat vahvuutensa. Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD (Bazar 2024) antaa tietoa, vertaistukea sekä keinoja rauhoittaa ja tasapainottaa mieltä, joka toimii vähän eri tavalla kuin muilla.
Tyttöjen adhd on erilaista kuin pojilla
Karitan omat adhd-piirteet tulivat lapsena ja nuorena esiin tytöille tyypilliseen tapaan – ei niinkään ylivilkkautena, kuten pojilla.
“Lapsena olin omissa maailmoissani elävä ja yksin viihtyvä haaveilija. Leikin muidenkin lasten kanssa, jos minua haettiin leikkimään, mutta en itse ollut aktiivinen hakemaan muita. Olin myös ujo ja arka. Koin monesti, ettei puhettani ymmärretty siten kuin olisin toivonut. Lapsuutta ja kouluikää leimasi olo, että minulle on naurettu tai katsottu hölmistyneen näköisenä. Juttuni olivat ehkä liian polveilevia.
Vieläkin on niin, että saatan innostua puhumaan jostain minua kiinnostavasta aiheesta enkä huomaa katsoa muita ihmisiä, että jaksavatko he kuunnella tai ovatko pysyneet kärryillä puheistani.
Minulla oli lapsena myös tarkkaavaisuuden ja vireystilan hallitsemiseen tapoja, joita kutsutaan stimmauskeinoiksi. Parhaiten muistan sen, että purin kynsiäni tosi paljon. Äitinikin muisti, että vaikka kuinka yritettiin, sille ei voitu mitään. Lisäksi minulla oli aistiyliherkkyyksiä. Minua oli todella vaikea saada suihkuun, ja varsinkin hiusten pesu oli hirveää ja suuri taistelun aihe, sillä en kestänyt vettä kasvoillani. Myös monien ruokien syöminen oli vaikeaa, koska tietyn tuntuinen ruoka oli ihan kauheaa. Ruokailutilanteet olivat vaikeita.
Toisaalta minulla oli myös aistien aliherkkyyttä: en tietyissä tilanteissa tuntenut juurikaan kipua tai huomannut vaikka vessahätää. Edelleen on niin, että en muista syödä tai käydä vessassa, jos minulla on vaikkapa jokin kiinnostava tekeminen meneillään. Saatan syödä tuhdin aamupalan ja sitten saattaa mennä kuuteen asti illalla, etten ole syönyt välissä mitään. Sitten vasta tulee nälän tunne yhtäkkiä. Janon tunne on sellainen, että nuoruudesta asti minulla ei ole ollut janon tunnetta juuri lainkaan.
Normaaliuden matkiminen uuvuttaa
“Lapsesta asti olen pyrkinyt myös sopeutumaan ja peittämään omia ADHD-piirteitäni matkimalla muita eli ‘maskaamalla’. Tämän ymmärsin vasta saatuani diagnoosin. Nyt aikuisena tunnistan sen, että kun olen enemmän itseni, olen oikeasti puheliaampi ja rempseämpi.
Lapsena olin hiljainen ja tarkkailin ylivirittyneessä tilassa ympäristöä, että uskallanko puhua. Yläkouluikäisenä ja opiskeluaikoina yritin matkia toisten kehon kieltä ja liikkeitä. En ollut aidosti omassa kehossani vaan yritin saada kehoni olemaan tietyssä ryhdissä tai toistin liikemalleja, joita näin muilla. Yritin olla samanlainen kuin neurotyypilliset ikätoverini.
Maskaamisesta puhutaan usein autismin kirjon yhteydessä, mutta sitä esiintyy myös jonkin verran ADHD-ihmisillä, erityisesti tytöillä ja naisilla. Jotta voisi kuulua joukkoon ja ei tulisi hylätyksi, opitaan olemaan samanlaisia kuin muut jäljittelemällä muita.
Ilman diagnoosia en olisi edes ymmärtänyt, mitä tämä maskaaminen on ollut ja miten olen tehnyt sitä ihan lapsesta asti. Vasta diagnoosin saatuani ymmärsin, mitä se tarkoittaa ja miten äärimmäisen kuluttavaa ja kuormittavaa on yrittää olla jotain muuta kuin oikeasti olen.”
Suurien tunteiden diagnoosi – ADHD löytyi ensin lapsilta sitten äidiltä
“ADHD löytyi minulta niin, että toiseksi vanhin lapseni meni tutkimuksiin ja sai diagnoosin. Kun täytin hänen papereitaan, ymmärsin, että taitaakin tulla äidin puolelta tämä. Myös nuorin lapseni on saanut saman diagnoosin ennen minua. Hakeuduin itsekin tutkimuksiin, ja sain diagnoosini suhteellisen nopeasti yksityiseltä puolelta.
Diagnoosin saaminen, aiheeseen liittyvien sometilien seuraaminen ja äänikirjojen kuunteleminen auttoivat minua ymmärtämään, että tietyt kokemani asiat liittyvät ADHD:hen. Diagnoosi oli minulle äärimmäisen helpottava. Samaan aikaan se herätti suuria tunteita, esimerkiksi surua. Mitä olisikaan tapahtunut, jos tämä olisi ymmärretty jo lapsena? Kuka minä olen ja minkälainen minä olen?
ADHD:n löytyminen aiheutti sen, että oma identiteettini meni jollain tavalla uusiksi. Se muutti minua. Nyt parin vuoden jälkeen koen, että ymmärrys tästä asiasta on auttanut minua tulemaan paremmin omaksi itsekseni ja sallimaan itselleni tietynlaisia toiminta- ja kommunikointitapoja. Olen oppinut ymmärtämään, mikä on aidosti minua. Tällainen minä olen ja saan olla.”
Elämä on välillä vuoristorataa, ja se on ihan ok
“Nykyään ymmärrän hermostoni erityispiirteet paremmin. Olen aika lailla vuoristorataihminen: kun innostun, teen asioita 100-prosenttisesti ja ylikin. Kun innostus loppuu tai asia ei minua kiinnosta, en saa itseäni millään tavalla energisoitua. Esimerkiksi kodin siivoaminen on minulle tällainen asia.
Voimakkaan tekemisjakson jälkeen saatan tipahtaa ihan nollatilaan tai kokea “ADHD-lamaantumisen”, joka on sellainen tila jossa en pysty tekemään mitään. Saatan skrollata kaksi tuntia kännykkää, ja sitä kautta pääsen ehkä siitä tilasta pois. Tai saatan levätä sängyllä rauhallisen näköisenä, mutta aivoni ovat kuin moottoritie, jossa on koko ajan 10 kaistaa auki.
Olen hyväksynyt oman hermostoni. Toki se välillä kiukuttaa ja harmittaa, että en pysty ihan kaikkeen. Mutta olen kokenut, että isosssa kuvassa on helpompaa, kun hyväksyn asian ja järjestän elämääni sen mukaan. Ymmärrän, että tämä on minua ja näin minä toimin.”
Vahvuuksien löytäminen auttaa toteuttamaan omia intohimoja
“Tämän matkan aikana olen oppinut omista vahvuuksistani: yksi isoimpia vahvuuksiani on uusien asioiden ideointi, vanhan ja uuden yhdistely. Minulla syntyy 100 ideaa päivässä. Tämänhetkinen intohimoni on vahvuuksieni valjastaminen ja sen oppiminen, että miten pystyn tuomaan niitä hyvällä tavalla esiin omassa työssäni.
Kun yhdistelen asioita, pääni yläpuolella on palapeli, jota rakennan. Minulla on valtava tarve saada yhdisteltyä tietoa ja koen, että sitä kautta minusta on apua ja hyötyä myös muille ihmisille. Auttamistyö on sydäntäni lähellä, ja ihmisten kohtaaminen on minulle voimavara. Yrittäjänä saan vapauden suunnitella omalle hermostolleni sopivat työajat ja vapaat. Kun ymmärrän itseäni, pystyn suunnittelemaan elämääni siten, että otan huomioon oman hermostoni ja herkkyyteni.”
Elämää parantavia oivalluksia oman hermostosi tarpeiden tunnistamisesta ja kuhisevan mielen tasapainottamisesta löydät Karita Palomäen uutuuskirjasta Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD.
Kirjassa yhdistyvät monien adhd-naisten tunnistamat kokemukset, tutkittu tietoa adhd:sta sekä Karitan oma ammattitaito ja kokemus psykofyysisena fysioterapeuttina.
Pääset tutustumaan kirjaan TÄÄLLÄ.
