Muistan elävästi omasta lapsuudestani, meidän perheessämme vanhempia ihmisiä opetettiin kunnioittamaan. Ei heille sanottu vastaan, heitä uskottiin. Kun kylään mentiin, ei kahvipöytään singonnut lapset ensimmäisenä, eikä keksejä saanut ottaa kuin yhden. Ei lapset popsineet herkkuja mahan täytteeksi, se oli yksi, korkeintaan kaksi, sitten kiitettiin ja mentiin takaisin leikkeihin.
Meidän perheessämme kauniit käytöstavat, kiitos, ole hyvä ja anteeksi, ovat kunnia-asioita. Ja vaikka kuinka koin, että saimme elää lapsina melko villeinä ja vapaina, me osasimme käyttäytyä ja sitä vaadittiin.
Nykyään työssäni ammattikasvattajana katselen lapsia suurella sydämellä ja ymmärryksellä.
- On lapsia, jotka osaavat käyttäytyä
- On lapsia, jotka osaavat käyttäytyä, mutta eivät pysty siihen
- On lapsia, jotka eivät osaa käyttäytyä, koska heiltä ei ole koskaan vaadittu sitä.
Tämä aiheuttaa minussa valtavasti ristiriitaa. Olen kärsinyt koko elämäni kiltin tytön syndroomasta. Haluan miellyttää ja olla hyvä ihminen. Teenkö tätä siksi, että minulta on vaadittu aina hyvää käytöstä?
Pohdin tätä paljon, varsinkin silloin kuin lapsemme oli pieni. Halusin opettaa tyttärellemme hyvät käytöstavat, mutta en asettaa hänelle miellyttäjän roolia.
Tyttäremme on aina ollut hyvin paljon minun kaltaiseni. Hän on kiltti, ja hänellä on valtavasti energiaa. Muistan joskus, kun ojensin häntä, käskin käyttäytymään kauniisti.
-Mutta äiti, kun minä en vain voi. Minulla on niin levoton olo.
Ymmärsin häntä.
Ei lapsilta voi odottaa mahdottomia. Energiaa pitää päästä purkamaan ulos. Lasten pitää saada juosta, pitää ääntä, elää. Pitää purkautua, jotta voi rauhoittua. Se mitä lapset laittavat suuhunsa vaikuttaa myös paljon. Mitenkäs ne verensokerit aina menevätkään. Nopeat hiilihydraatit, namuset, herkut, sokeri tekee levottomaksi ja nälkä kiukku on monelle aikuisellekin tuttu ilmiö.
Limuja juovat ja älylaitteilla olevat lapset ovat täynnä energiaa, joka muuttuu levottomuudeksi, ja sitten tulee ylilyöntejä.
Uskon siihen, ettei lapsi luontaisesti, yleisesti halua olla paha tai ilkeä, tai huonosti käyttäytyvä.
Voisiko lapsi käyttäytyä huonosti siksi että aikuinen huomaisi hänet?
Joskus ainut keino saada vanhemman huomio, herättää vanhempi pois esimerkiksi somen maailmasta, on pistää ranttaliksi. Lapset janoavat aikuisen huomiota, voisiko hyvän huomioiminen, kehuminen olla yksi tie hyvään käytökseen?
Joskus sisäistä levottomuutta, joka muuttuu huonoksi käytökseksi, on mahdotonta kesyttää, varsinkin jos sitä ei saa ulos tai sen kesyttämiseen ei ole keinoja.
Tähän tarvitaan vanhempia, aikuisia. Antamaan keinoja ja mallia, miten kuuluu käyttäytyä hyvin yhteiskunnassa.
On vanhempien tehtävä asettaa rajat, kertoa, ettei kavereita kohdella huonosti, tai että tässä tilanteessa ei kuulu riehua tai huutaa.
On vanhempien tehtävä opettaa lapsia kohtaamaan pettymyksiä. Kaikkea ei voi saada ja se tuntuu pahalta, mutta sekin tunne kuuluu elämään.
On vanhempien tehtävä opettaa lasta käyttäytymään kauniisti, ei lapsi muuten tiedä syys-seuraussuhteesta.
Vanhemman tehtävä on olla aikuinen. Asettaa ne rajat, miten missäkin toimitaan ja pitää niistä kiinni. Se luo turvallisuutta.
Ei lapselle voi olla vihainen, jos hän käyttäytyy huonosti ja kukaan ei ole koskaan opettanut hänelle muuta, vaatinut häneltä mitään.
Tämä on meidän yhteiskuntamme uusi haaste.
Meillä on paljon lapsia, jotka voivat huonosti, sillä heiltä ei ole koskaan vaadittu mitään. Heille ei ole opetettu pettymysten sietämistä, eikä yhteiskunnan rajoja.
He ovat saaneet kasvaa villeinä ja vapaina, omassa turvattomuudessaan. Sillä aikuiset heidän ympärillänsä ovat ehkä pelänneet asettaa rajoja, tai sitten he eivät ole osanneet tehdä sitä, tai he ovat kasvaneet ristiriidassa, toisessa paikassa vaaditaan toista ja toisessa paikassa toista.
En missään nimessä kannata fyysistä kurittamista, nöyryyttämistä tai häpäisyä, mutta kyllä lapset tarvitsevat rajat. Rajat ovat rakkautta.
He tarvitsevat ympärilleen aikuisia, jotka käyttäytyvät kuin aikuiset, eivätkä kuin kaverit.
