Henna Heinonen on varhaiskasvatuksen ammattilainen, päiväkodinjohtaja, yrittäjä ja äiti. Hän on myös erityisherkkä haaveilija, itsensä ikuinen etsijä, ihminen, joka uskoo vahvasti hyvään ja siihen että maailmaa voi toden totta parantaa hiekkalaatikolta käsin.
Pieni ihminen aamuaikaisessa päiväkodin eteisessä, tukka pikkuisen sekaisin, silmät vielä täynnä unihiekkaa. Aamu alkaa aikaisin, joskus se on pakko, sillä aikuisten on töihin ennätettävä.
Sama pieni ihminen lounaan jälkeen monta, monta touhua ja tehneenä, ihan väsyneenä masu täynnä ruokaa kiukuttelee, kun sukka on huonosti. Kaikki harmittaa, kaverikin otti juuri sen lelun, jonka olisin halunnut.
Kiukku tulee voimalla, mutta on niin väsy.
Edes päivän lepohetki ei riitä toipumiseen, vaikka uni tulee saman tien ja se jatkuu välipalaan saakka. Kiukku tulee taas voimalla eteisessä, kun on kurahousujen pukemisen aika. Aikuiset auttavat, ymmärtää, mutta ei se lohduta pientä ihmistä, joka on tunteittensa vallassa.
– Mun äiti opettelee hakemaan mua ajoissa, se tulee kyllä.
Siellä hän värvöttää, iltapäivän hämärässä ja odottaa ja se kiukku tulee varmasti myös hakijalle.
En ikinä halua syyllistää vanhempia, tiedän, teistä kaikki on omalla tavallaan kovilla. Ei ole helppoa olla pienten ihmisten kasvattaja. He vaativat paljon, työt vaativat paljon, elämä vaatii paljon.
Puhutaan paljon aikuisten burn outista, mutta kuka puhuu lasten burn outista? Siitä, miten pienet ihmiset väsyvät lähes 10-tuntisten hoitopäivien yhteydessä ja viikonlopuista, jotka sisältää kauppakeskuksia ja kännykkäpelejä.
Iltaisin lasta on vaikea saada rauhoittumaan, hän käy valtavilla kierroksilla ja omat hermot alkaa olla jo ihan riekaleina. Olisi niin kiva päästä edes hetkeksi huokaisemaan, ottamaan omaa aikaa. Mutta entä jo se lapsi käy kierroksilla siitä, ettei hän ole tullut nähdyksi? Että hän kaipaa vain oman vanhemman huomiota, sitä että joku juttelee, kysyy kuulumisia, kertoo, että lapsi on tärkeä ja rakas.
Ei tabletit tai kännykkä rauhoita lasten mieltä, se aktivoi sitä lisää ja vaikka se onkin oivallinen ”lapsenvahti”, ei se korvaa koskaan toisen ihmisen huomiota, kosketusta tai läsnäoloa. Sitä me ihmiset kaikki kaipaamme ja janoamme, läsnäoloa.
Miten sitten aikuinen jaksaa olla lapselle läsnä, jos hän on jo itse kuiviin niistetty työelämän ja arjen pyörteissä? Mikä siihen auttaa?
Vähemmän on enemmän. Lapsi ei tarvitse muuta kuin huomiota, läsnäoloa. Yhteistä aikaa.
Aikaa ilman älylaitteita.
Yhteinen ruokailu saman pöydän ympärillä, yhtä aikaa. Keskustelua siitä, mitä kuuluu. Miten sinun päiväsi on mennyt? Tai mitä tänään tapahtuu?
Vaikka lapsi ei aluksi osaisi keskustella omista tunteistaan tai ajatuksistaan, tulee se vähitellen, kun siihen opetetaan. Opetellaan yhdessä.
Mitä jos tyhjennetään yhdessä astianpesukone tai viedään roskat, tai luetaan kirja. Tai mennään metsään.
Varhaiskasvatus on meillä Suomessa laadukasta. Me emme ole säilytyspaikka tai ”tarha” niin kuin joskus puhuttiin. Meillä on korkeasti koulutettu henkilökunta, joka opettaa lapsille elämisen taitoja, mutta monesti ne lapset kaipaavat vain omia vanhempia. Sitä, että he saavat sen tärkeimmän huomiota ja rakkautta. Yhteisiä muistoja.
