Olemme ihmisiä ja kukaan meistä ei ole virheetön tai sataprossasesti aina oikeassa. Olemme epätäydellisiä ja tämän asian pitäisi olla päivänselvää, mutta miksi joidenkin ihmisten on niin hankala myöntää olevansa väärässä? Tai miksi erityisesti joidenkin ihmisryhmien tuntuu olevan vaikea myöntää tehneensä virheen? Tässä ajassa sosiaalisen median täydellisyyttä ihannoiva ilmapiiri ei ainakaan auta asiassa. Ihmisyydessä kyse ei ole täydellisyydestä vaan inhimillisyydestä.
Tämän asian suhteen usein olemme myös sen äärellä, että millaista kuvaa haluamme antaa itsestämme. Voidaan puhua julkisista kasvoista, mihin liittyy tapa esiintyä. Kyse on eräänlaisesta esityksestä missä luomme mielikuvaa omasta pätevyydestämme. Paikka, jossa taas saamme levähtää omien julkisten kasvojen ylläpitämiseltä on usein koti, missä myös valmistaudumme toisten ihmisten edessä esiintymiseen. Mikäli tämä aihe kiinnostaa vuorovaikutuksen tutkimuksen kulmasta, niin suosittelen tutustumaan esimerkiksi sosiologi Erving Goffmanin kasvoteoriaan (face theory).
Ihmisistä, jotka kykenevät myöntämään epätäydellisyytensä pidetään enemmän.
Vuorovaikutuksen kulmasta katsottuna kyse on myös siitä, että miten onnistumme ylläpitämään tuota luotua kuvaa, mikäli kasvojen menettäminen on mahdollista. Jos kasvojen menettäminen uhkaa, yksilö saattaa esimerkiksi alkaa välttelemään tiettyjä aiheita tai kääntää asian huumoriksi. Tapahtuu ennaltaehkäisevää toimintaa, jotta emme joutuisi tuntemaan häpeää ja hämmennystä.
Kasvojen menettäminen voi tapahtua esimerkiksi niin, että olemme hetkellisesti pois siitä roolista, mitä olemme muiden edessä pyrkineet itsestämme luomaan. Goffman käytti tästä termiä be in wrong face ja se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että opettajan roolissa oleva ei hetkellisesti kykene esiintymään vakuuttavasti. Hän saattaa esimerkiksi unohtaa jotakin asiantuntijuuteensa kuuluvaa sisältöä tai takellella termeissä.
Monesti käykin niin, että kiinnitymme tunteella itse itsestämme luotuun kuvaan ja koemme olevamme hyväsyttyjä, kun julkiset kasvomme hyväksytään.
Toinen tyypillinen tapa menettää kasvot liittyy usein siihen, että olemme väärässä roolissa väärässä paikassa: be out of face. Tämä voi tapahtua esimerkiksi tilanteessa, kun päiväkodin pihassa omalle lapselle leperrellessä ohi sattuu kulkemaan henkilö, jonka kanssa muussa yhteydessä aikaisemmin olemme käyneet tiukkaa neuvottelua työympäristössä. Emme tuossa hetkessä kykene tuomaan sitä puolta itsestämme esiin kahteen eri suuntaan, mitä ehkä haluaisimme.
Usein haastavissa tilanteissa myös tuemme toinen toistemme esitystä. Autamme ylläpitämään toisen kasvoja, jotta he tekisivät samoin myös meille. Monesti käykin niin, että kiinnitymme tunteella itse itsestämme luotuun kuvaan ja koemme olevamme hyväsyttyjä, kun julkiset kasvomme hyväksytään.
Pyrimme siis usein luomaan valitsemaamme mielikuvaa itsestämme muille yksilöille ja jossakin tilanteessa väärässä oleminen voi mielestämme heikentää asiaa. Monelle väärässä oleminen tarkoittaa sitä, että on epätäydellinen ja samalla arvoton. Yksilö ei mahdollisesti ole hyväksynyt sitä, että me kaikki tosiaan olemme epätäydellisiä. Toinen taas ei halua olla heikko ja olettaa, että jos ei myönnä virheitään, niin vaikuttaa muiden silmissä vahvemmalta. Todellisuudessa tilanne on juuri päinvastoin: ihmisistä, jotka kykenevät myöntämään epätäydellisyytensä pidetään enemmän.
Väärässä olemisen myöntäminen on aina myös kahden kauppa. Miten omalla käytöksellä voimme helpottaa toisen ”käsi pystyyn virheen merkiksi” -hetkeä?
Kolmas tyypillinen syy, miksi voi olla niin vaikea myöntää olevansa väärässä johtuu siitä, että yksilö ei arvosta totuuden puhumista. Petokseen vuorovaikutuksessa liittyy usein myös se, että valheen puhuja vähättelee usein myös sisällön vaikutuksia muissa yksilöissä ja heidän suhteutumistaan puhujaan.
Loppuun haluan vielä korostaa sitä, että miten väärässä olemisen myöntäminen on aina myös kahden kauppa. Miten omalla käytöksellä voimme helpottaa toisen ”käsi pystyyn virheen merkiksi” -hetkeä? Tuonko ympärilleni ilmapiiriä, jossa virheiden kanssa on toisen turvallista astua eteen vai kenties luon ivallista kenttää, missä toisen on pysyttävä lujasti sanojensa takana? Kyse on tulemisesta puolitiehen vastaan tai siitä, että toinen saa kunniallisen tien vetäytyä.
Tutustus Kristiinan Komulaisen ja vankilapastori Jukka Vänskän luomiin Riidan ratkaisu -kortteihin.
