Käsi sydämelle. On parempaa selvittää totuus, vaikka tuo totuus olisi huono, eikö niin?
Totuus on se mikä se on. Ja niin on aina ollut ja tulee olemaan. Totuus on mikä on juuri nyt, ja vain tässä hetkessä voimme ymmärtää, havaita ja hyväksyä asioita. Vain tämän hetken kautta voimme siirtyä jälleen johonkin uuteen, astetta parempaan.
Joskus emme uskalla selvittää toisen ihmisen tunteita, koska pelkäämme pahinta. Epätietoisuus ja siinä ajelehtiminen on kuitenkin monin verroin pahempaa. Vuodet vierivät ja onnellisuudella on ehto, jota emme anna itsemme edes tavoitella. Onko se reilua? Emmekö me itse ole se tärkein ihminen, jonka vuoksi olla rohkea ja tehdä hieman vavisuttaviakin asioita?
Se pahin mahdollinen
Mitä tapahtuisi, joku ihminen, vaikka kuinka ihana tai itsellemme tärkeä olisikin, ei rakastaisikaan meitä tai haluaisi meitä elämäänsä?
Mitä tapahtuisi?
Kuolisitko, tippuisitko pimeyteen? Et. Et sinä kuole.
Mitä siis tapahtuisi?
En haluaisi vastata tähän lainkaan, mutta vastaan nyt oman versioni, näkemykseni. Vapautuisit suuresta illuusiosta, joka on painanut sinua alaspäin jo ties kuinka kauan.
Pystyisit vihdoinkin alkaa elämään, ehkä nollasta tai ehkä jostain pikkukiven murikasta eteenpäin, mutta viikko tai kaksi niin elämäsi olisi alkanut järjestyä hyvään suuntaan. Olisit lähempänä itsesi rakastamista kuin koskaan ennen. Ehkä palkitsisit itseäsi jollain. Ehkäpä jopa tärmäisit uuteen ihmiseen, jonka kohtaaminen odotti vain rohkeutta selvittää ensin jotain vanhaa.
Jossain tapauksessa voi olla kuin saisit koko elämäsi takaisin.
Illuusio
Haluan puhua nyt kumminkin vielä siitä illuusiosta, jonka vahingossa mielessämme luomme ja joka ei liity näihin muihin ihmisiin tai heidän ajatuksiinsa millään lailla.
Tuo illuusio kertoo, että jos joku ei rakastaisi meitä, me emme voisi olla onnellisia. Ja mikä pahinta, emme myöskään voisi olla kaikista arvokkaimpia ja ihanimpia, haluttavimpia, kuten oikeasti olemme. Kuuluisimme jos nyt ei ihan ö-mappiin, niin jonnekin aika lähelle kumminkin, ehkä Å-mappiin.
Kun ikävä totuus on tiedossa, joko alusta lähtien tai selvitettynä myöhemmin, saamme mahdollisuuden – prosessin kautta – todeta olevamme paremman kuin hylkäyksen arvoisia. Ymmärrämme, että kyseinen ihmissuhde (joka ei oikeasti ole mikään suhde vaan pelkkä hylkäys!), ei ole kuin yksi viuhahtava virstanpylväs matkallamme.
Kerran se kirpaisee. Kyllähän arvotut lottonumerotkin halutaan tietää, jotta ymmärtää, mistä varakkuustasosta aloittaa uuden viikkonsa, eikö? Vai oletko kuullut ihmisestä, joka vuosikausia pihistelee loton tarkistusta pysyäkseen illuusiossa, että on saattanut jo siitä ja siitä päivämäärästä lähtien tulla miljonääriksi?
Jos asian laita ei ole tiedossa, käy helposti niin, ettemme pääse eteenpäin. Emme onnellisesti emmekä vaikean kautta. Jäämme jumiin pelon linnakkeeseen.
Silloin menetämme kaikki onnelliset lopputulokset. Sen, jossa kaikki meni kuten toivoimme, ja sen toisen, jossa kaikki ei mennyt kuten toivoimme, mutta korvautui hiljalleen jollain vielä paremmalla.
Ei ole harvinaista, että rohkeus palkitaan. Keskityn kirjoituksessani “huonompaan” lopputulokseen, sillä sen pelkääminen on ratkaisevassa osassa. Pelkojahan me ihmiset tuppaamme pyörittelemään sen sijaan että miettisimme kuinka hyvin kaikki voi mennä. Kysymys kuuluu vain, onko meillä siihen varaa ja kuinka pitkään? Entä jos joku päivä on jo liian myöhäistä.
Kuinka lähestyä
Kuinka sitten lähestyä ihmistä? Tuskin suurella vuodatuksella. Parempi on toimia kuin se olisi muka maailman luontevinta. Hienovaraisesti.
Mitä sinulle kuuluu
Olet ollut mielessäni
Haluaisitko nähdä joskus
yms.
Joskus kun paljon tunnetta on patoutunut, kuvittelemme että se on kaikki tai ei mitään. Mutta ei sen tarvitse olla. Lopultahan me kaikki olemme sisältämme vain pieniä lapsia, jotka kohtaavat hiekkalaatikolla, samalla tasolla. Jokainen tapaaminen on uusi alku, jokainen keskustelu.
Yksi ehto sillä kumminkin on: meidän on oltava aitoja. Silloin kaikki soljuu oikeisiin uomiinsa ilmaan vääntöä ja säätöä.
Täsmälleen sama lähestyminen sopii niin ihastuksen kohteelle, kauan sitten hiipuneelle ystävyydelle kuin riitautuneessa sukulaissuhteessa. Me kaikki olemme ihmisiä ja usein ilahdumme lähestymisestä. Ja jos emme, sitten se on niin. Ainakin toinen osapuoli saa selkeän tiedon, että tämä juttu ei jatku. Asian käsittely mahdollistuu. Lopulta kaikki voittavat.
Totuus vapauttaa, ja olet sen arvoinen. Kehitys kehittyy, ja kulkemalla rohkeuden tietä sinä ihana ihminen löydät yhä vakaamman onnen, ilon ja mielenrauhan.
❤️:lla Riikka
Minusta ja palveluistani lisää alta tai tästä.
