Tuija Siljamäki on tiedetoimittaja (FM) ja kirjallisuusterapiaohjaaja sekä kahden nuoren aikuisen äiti. Hänellä on kokemusta on vaikeasti ruoka-allergisen ja tyypin 1 diabetesta sairastavan lapsen kasvattamisesta sekä uupumuksesta. Häneltä on ilmestynyt tietokirja Kuokkavieraita: diabetes, allergia ja meidän perhe (Kirjapaja, 2020).
Erään koulupäivän jälkeen sanoin isälle pahasti. Olin yhdeksänvuotias. Isä oli pötköttelemässä sohvalla, kuten hänellä oli tapana aina työpäivien jälkeen. Kutsuin häntä laiskaksi. En tiennyt, että niin sai haukkua vain lapsia.
Isän reaktio tuli salamannopeasti. Ennen kuin ehdin tajuta, minua lennätettiin tukasta pitäen omaa huonetta kohti. Tuntui kuin päänahkaa olisi revitty irti. Omassa huoneessani lysähdin lattialle ja kuuntelin, kuinka sydän hakkasi korvissa. Tärisin järkytyksestä.
Se ei ollut ensimmäinen tai viimeinen kerta, kun isä repi minua tukasta. Tukistaminen oli tehokas tapa osoittaa ”pennulle” paikkansa tarvitsematta sanoa mitään. Aivan, lapsia kutsuttiin 1970-luvulla ”penikoiksi”, kuin eläimiä. Isä kuritti tukistamalla, koska 70-luvulla se oli sallittua ja todella yleistä. Isä teki niin myös siksi, että hänelle oli tehty niin. Ukki oireili sotatraumaansa hakkaamalla lapsiaan ja vaimoaan. Sitä kutsuttiin kasvatukseksi.
Vain muutama vuosikymmen sitten lapsia kiellettiin ”lellimästä piloille” hellittelyllä. Itkevää vauvaa ei saanut heti mennä lohduttamaan ja liika sylissä pitäminen opetti vauvan vain ”hypyyttämään” aikuisia. Vauvatahtisuus ei vanhemman arvovallalle sopinut. Ikään kuin vauva tai taapero itkisi ilkeyttään! Näin opetettiin vielä vanhempiani.
Tukistaminen eli ”tukkapölly” on edelleen yksi tavallisimmista kuritusväkivallan muodoista. Miten harmittomalta se kuulostaakaan! Mutta hiuksista retuuttaminen paitsi sattuu, on uhrille erityisen nöyryyttävää ja jättää avuttoman olon. Rakas ihminen tekee näin. Siksi on järkyttävää, että tietoisuus kuritusväkivallan laittomuudesta on päässyt Suomessa hieman heikentymään, vaikkakin on edelleen korkealla tasolla. Noin viidesosa vanhemmista myöntää tukistaneensa lastaan Lastensuojelun Keskusliiton Kovemmin käsin – kuritusväkivaltaselvityksessä.
Päänahka arkana kannoin isieni häpeää vuosikaudet. Päätin: ikinä en omia lapsiani satuta näin. Kaunansiemen iti vihanversoja, joita pääsi verenkiertoon myrkyttämään rakkauttani. Kun rakas ihminen satuttaa yhä uudelleen, jättää se sisälle epämääräisen ahdistuksen ja arvottomuuden tunteen. Lisäksi se iskostaa syvälle vääränlaisen mallin toimia ihmissuhteissa. En tajunnut, miten vaikeaa tätä aivoihin istutettua mallia vastaan on taistella. En tajunnut, miten väsymys voi haurastaa hermojärjestelmää ja päästää kiukun ryöpsähtämään.
Eräänä iltapäivänä vauvan kanssa valvotun yön jälkeen torkuin sohvalla, vauva kainalossa. Taapero touhuili vieressä omiaan. Äkkiä otsaani jysähti tylppä esine. Reaktioni tuli salamannopeasti: käteni singahti sivulle – ja osui taaperoa rintaan. Pieni pärähti itkuun ja nyyhki: ”äiti, paitaan sattui”. Vauvakin heräsi ja viritteli itkua. Silmissäni kuumottivat häpeänkyyneleet, kun vedin taaperon syliini ja suukotin hänen kosteita poskiaan anteeksipyydellen.
Tämä oli napsahduspisteeni. Siihen saakka olin vaalinut kuvaa itsestäni loputtoman kärsivällisenä äitinä, lempeyden perikuvana. Nieleskelin häpeääni. Tämän kokemuksen hautaisin syvälle enkä ikinä kertoisi kenellekään.
Tapaus tuli kummittelemaan uniini. Unessa riepottelin mollamaijaa, joka muuttui itkeväksi lapsekseni. Myöhemmin ymmärsin kokemukseni terveelliset puolet. En pitänyt itseäni enää täydellisenä. Ymmärsin olevani ihminen. Ymmärsin, että muillakin äideillä ja isillä on napsahduspisteensä, vaikka kaikkensa yrittäisivät. Aloin ymmärtää myös isääni, joka teki parhaansa niillä vanhemmuuden työkaluilla, jotka oli saanut. Vaikka tulikin satuttaneeksi.
Kun lapseni olivat taaperoita, tuli lisää hetkiä, jolloin kaikki tuntui ylivoimaiselta. Selkärankareaktio oli tehdä jotakin väkivaltaista. Nyt tunnistin tuon sukupolvien takaa nousevan impulssin pakotuksen kädessä, joka nousi kuin läimäistäkseen tai tukistaakseen. Ymmärsin, että minun oli noina hetkinä parempi poistua paikalta (vähintään henkisesti) ja puhallella pari kertaa ulospäin.
Isän kuolemasta on jo yli kymmenen vuotta. Muistan häntä saunassa, kun huomaan, miten ovi repsottaa. Isä olisi osannut korjata sen. Isä osasi korjata kaiken. Itseään ei. Mutta minä voin korjata jotakin muuta: voin antaa hänelle anteeksi. Voin muuttaa väkivallan ketjun rakkauden ketjuksi. Tai ainakin yrittää siinä parhaani.
Lähteet:
https://www.lskl.fi/tiedotteet/kuritusvakivalta-ei-ole-kadonnut-suomesta/
Hyyryläinen, Hanna: ”Saanko sanoa, että se on väkivaltaa?” Tutkimus lapsuuden kuritusväkivallan kokemuksista ja vaikutuksista aikuisuuteen
Pro gradu-työ, Lapin yliopisto, 2020. https://lauda.ulapland.fi/handle/10024/64330
