Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev.lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.
Kirjoittaja Heli Pruuki on perhepsykoterapeutti ja tietokirjailija, joka on kirjoittanut mm. nämä tunnetaitoihin liittyvät kirjat: Prinsessa ja herne nenässä (2020), Vanhemman kiukkukirja (2020) yhdessä Päivi Nurmen kanssa sekä Vihainen nainen – hyvä, paha aggressio (2018) yhdessä Terhi Ketola-Huttusen kanssa. Heli työskentelee kehittämispalvelujen johtajana Lasten ja nuorten keskuksessa.
Moni vanhempi kokee, etteivät vuorokauden tunnit riitä. Tänäänkin pitäisi ehtiä vielä sitä, tätä ja tuota. Tähän riittämättömyyden kokemukseen yhdistyy usein myös syyllisyyden tunteita, joiden äärelle on hyvä pysähtyä. Mistä tässä tunteessa on kyse? Mikä siihen voi auttaa?
Syyllisyyden tunne kertoo toiveiden ja todellisuuden välisestä ristiriidasta. Se todellisuus, jota tavoittelen, ei taaskaan ole totta. En täytä omia tai toisten kriteerejä vanhempana. Syyllisyys on usein yhdistelmätunne ja sisältää muitakin alas painettuja tunteita, kuten pettymystä, surua, epäonnistumisen kokemusta ja hylätyksi tai torjutuksi tulemisen pelkoa. Vanhempaan kohdistuvat paitsi lapsen, myös kumppanin ja ympärillä olevan yhteisön katseet ja odotukset. Some ja nettipalstat vahvistavat omaa riittämättömyyden kokemusta. Silti vanhemman pahin kriitikko on useimmiten oman pään sisällä.
Jatkuva syyllisyyden tunne vie voimat
Terve syyllisyyden tunne on hyvästä. Se pistää sydämessä, kun toimin väärin ja esimerkiksi huomaan ohittavani lapseni tarpeet. Terve syyllisyys sisältää rakkautta, ihanteita ja halun toimia oikein. Se onkin kaunis ja hyvä tunne. Se ohjaa tekemään korjausliikkeen, kun sitä tarvitaan.
Epäterve syyllisyys on vahingollista. Se syyttää, nakertaa itsetuntoa ja vie voimia, mutta ei korjaa mitään. Syyllisyys on liiallista silloin, kun se kalvaa koko ajan ja on jatkuvaa riittämättömyyden kokemusta. Ei hyödytä mitään miettiä alituisesti tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Epäterveen syyllisyyden takaa voikin löytyä toinen tunne: häpeä. Syyllisyys ja häpeä sekoittuvat usein toisiinsa, mutta ne ovat eri asia. Syyllisyyden tunne liittyy aina tekemiseen, toimintaan, mutta häpeä liittyy persoonaan. Se sisältää kokemuksen ”en kelpaa”.
Miten puhut itsellesi arjessa?
Syyllisyyden ja häpeän tunteet ovat sosiaalisia, opittuja tunteita. Pohdi, millä tavalla sinä puhut itsestäsi ja itsellesi? Millaista on sisäinen puheesi, jossa kerrot itsellesi itsestäsi, vanhemmuudestasi ja omasta arvostasi? Kun huomaat sisäisen puheesi olevan arvostelevaa, syyttävää ja itseäsi vastaan, pysähdy tutkimaan: kenen äänen siinä oikeastaan kuulet? Kuka tai ketkä puhuvat sisäisinä kriitikkoinasi?
Sisäinen puhe on seurausta varhaisista kokemuksista ja nuoruusvuosien, joskus myös aikuisiän ihmissuhteista ja malleista. Kun omia vaikeita tunteita ja pettymyksen aiheita on vaikeaa kohdata ja lähettää ”oikeaan postilaatikkoon” eli niiden alkuperäisille aiheuttajille, saattavat ne kääntyä itseä vastaan.
Ihminen alkaa puhua itselleen kuin viholliselle. Kun siis haukut itseäsi, syytät, moitit tai arvostelet – kenen sanoja toistelet? Keneltä ja keiltä olet omaksunut tai saanut mallin puhua itsellesi rumasti ja aliarvostaen? Missä määrin tunnistat sisäisessä puheessasi häpeän elementtejä? Mihin muistoihin se liittyy?
Itsemyötätunnon ensiaskeleet
On surullista ja tuhoavaa puhua itselleen ja itsestään rumasti. Kun toistelet jotakin, aivot vähitellen todella uskovat sen, mitä sanot, ja syntyy kierre. Silloin elämä on raskasta ja masentavaa: on mahdotonta olla hyvinvoiva, kun itse piiskaa ja haukkuu itseään. Koeta asettua itsesi puolelle: Mikä on sinulle ja lapsillesi oikeasti hyväksi ja tarpeen?
Tutki, missä ovat vaativan sisäisen puheesi ”oikeat postilaatikot”. On tärkeää käsitellä niitä asioita, jotka ovat vaikuttaneet sisäisen turvattomuuden kehittymiseen. Toisinaan on hyvä puhua niistä ammatti-ihmisen kanssa. Tuhoavasta sisäisestä puheesta voi päästä eteenpäin, kun tutkii sen taustoja ja käsittelee siihen liittyviä tunteita. Miksi et ole kokenut kelpaavasi? Kenen huomiota ja hyväksyntää olet jäänyt vaille?
Sitä kaikkea voi olla raskasta tutkia. Mutta samalla kun käsittelet suruasi ja kipuasi, voit vähitellen oppia uudenlaista myötätuntoa itseäsi kohtaan. Voi olla todella vaikeaa puhutella itseään arvostaen ja myötätuntoisesti, jos ei ole saanut sellaista kohtelua muilta. Sitä voi kuitenkin opetella. Katsele itseäsi peilistä ystävällisesti ja hyväksyen. Juttele itsellesi rohkaisevia ja kannustavia sanoja, rakastavia sanoja. Puhu itsellesi kuin läheiselle ystävälle. Kerro itsellesi, että sinä suojelet itseäsi ja pidät itsestäsi huolta, loppuun saakka.
Suorittaminen – keino ansaita rakkautta ja hyväksyntää?
Pohdi myös sitä, millaiset emotionaaliset eväät olet saanut lapsuudessasi. Kenelle olet ollut rakas ja tärkeä ilman ehtoja ja itsestään selvästi? Lapsi ottaa rakkauden sieltä, mistä sitä on saatavilla. Epäterveen syyllisyyden tunteen taustalla on usein kokemus rakkauden ehdollisuudesta. Hyvin moni on oppinut jo varhain ansaitsemaan hyväksynnän ja rakkauden omilla teoillaan ja suorituksillaan. Moni sai lapsena hyväksyntää vain suoritusten, esimerkiksi hyvien koulutodistusten perusteella.
Moni meistä vanhemmista suorittaakin elämäänsä ylipäänsä – opintoja, töitä, parisuhdetta, vanhemmuutta – ja näin koettaa ansaita olemassaoloaan, hyväksyntää ja rakkautta. Jotkut suorastaan sairastuvat vahvuuteen. He eivät salli itsensä väsyä vaan kuvittelevat, että heidän arvonsa on kiinni siitä, miten paljon he jaksavat tehdä asioita.
Liiallisessa vahvuudessa ei kuitenkaan ole kyse voimasta. Siinä on kyse sisäisestä turvattomuudesta. Vahvuuteen sairastunut ei usko olevansa rakastettu ilman, että hän jatkuvasti suorittaa asioita ja tyydyttää toisten tarpeita. Jos joku ei ole häneen tyytyväinen tai ei pidä hänestä, hän syyllistyy ja hätääntyy.
Kun on lapsena saanut hyväksyntää ja rakkautta vain tekojen kautta, on vaikeaa itsekään rakastaa itseään ilman suorituksia. Mutta sukupolvien ketjun voi katkaista tai ainakin sitä voi ohentaa. Voi opetella rakastamaan lapsiaan asettamatta rakkaudelle minkäänlaisia ehtoja. Ja ilmaisemaan sitä. Sanomaan: ”Olet minulle rakas, olet minulle tärkeä”. Ja: ”Ei haittaa, ettet onnistunut. Kenenkään ei tarvitse aina osata tai jaksaa.” Ja uskomaan nuo sanat myös omalle kohdalle.
Vanhemmuutta ei voi suorittaa. Se on väistämättä täynnä rosoa ja elämänmakua, sillä se on pitkä ihmissuhde. Syyllisyydessä piehtaroimisen sijaan on hyvä auttaa itseä voimaan hyvin. Se koituu myös lapsesi parhaaksi. Silloin et jatka ketjua eteenpäin.
Myötätunto kuuluu meille kaikille
Älä siis kilpaile enää itsesi tai toisten kanssa vanhemmuuden alueella tai muutenkaan. Sinun ei tarvitse täyttää jotakin tiettyä mittaa kelvataksesi. Myötätunto kuuluu sinulle silloin kun pärjäät elämässä hyvin ja kaikki onnistuu. Ja se kuuluu sinulle kaikkein vaikeimpina aikoinasi, kun koet musertuvasi taakkasi alla, epäonnistut ja olet pilannut kaiken.
Kaikissa meissä on monta puolta ja se on ihan ok. Kaikki meistä tarvitsevat armoa ja toisinaan myös apua, vanhemmuudessa ja muutenkin elämässä. Ja aina myötätuntoa, itseltämme ja toisiltamme.
Saatat olla kiinnostunut myös näistä:
Yleinen kasvatuskeino sai meidät piilottamaan todelliset tunteemme – Näin voit opettaa lapselle (ja itsellesi), että kaikki tunteet ovat hyviä
Miten lapseni voisi pitää itsestään, jos minäkin arvostelen itseäni? – Asiantuntijan 4 vinkkiä lapsen itsetunnon vahvistamiseen
Tunnolliset äidit uupuvat ja silti kokevat syyllisyyttä – Kun syyllisyys iskee, kokeile näitä
Tämän tekstin sinulle tarjosi Suomen ev.lut. kirkko.
