Uupumus ei saavu karmit kaulassa, vaan tavallisimmin hiljaa hiipien. Uupumuksessa voimavarat hupenevat pikkuhiljaa ja väsymys kumuloituu. Ei ole harvinaista, että moni kantaa kuormaa alitajuisesti jo lapsuudesta lähtien: jatkuva huolestuneisuus ja katastrofiajattelu, suorituskeskeisyys, liiallinen miellyttäminen, haasteet ihmissuhteissa, omien tarpeiden ohittaminen, hankaluudet kohdata omia tunteita sekä käsittelemättömät traumat paljastuvat monen uupumisen takaa. Uupumus ei siis koskaan synny yhdessä yössä, vaan pitkällisen sinnittelyn ja pärjäämisen seurauksena.
Voi kuinka me suomalaiset olemme sisukasta kansaa! Jopa niin sisukasta, että osa kieltäytyy tyystin hakemasta apua, vaikka tarve vaatisi. Epäonnistumisen ja häpeän tunteiden pelko on niin kova, että se ajaa ohittamaan uupumuksen hälytysmerkit ja ilmiselvän palautumistarpeen. Jatkuvaa väsymystä virheellisesti normalisoidaan “eikös kaikilla ole nyt vähän rankkaa!”. Syyllisyys ja huono omatunto nostavat ruman päänsä pienestäkin virheestä tai tekemättä jääneistä asioista. Pahimmillaan ajatukset eivät jätä rauhaan edes yöllä, vaan kalvavat mielessä ja pitävät hereillä tuntikausia.
Uupuminen tapahtuu vähitellen: olet aivan kuin sammakko kattilassa, jossa vesi hiljalleen lämpenee ja totut siihen, kunnes on jo liian myöhäistä ja vesi alkaa kiehua. Yhtälailla totut jatkuvaan stressiin sekä kiireentuntuun, suorituspaineisiin, arjen kuormittavuuteen ja sisäisiin sekä ulkoisiin vaatimuksiin, kunnes jonain päivänä koittaa kiehumispiste ja voimat loppuvat. Tilanne on psyykkisesti todella pelottava: mieli saattaa puskea eteenpäin väkisin, mutta keho pistää totaalisesti hanttiin.
Harvoin työ yksinään on uupumisen syynä, vaikka se tuntuu yksinkertaisimmalta selitykseltä. Jokaisen uupumisen taustalla on yksilöllinen ja ainutlaatuinen elämäntarina. Tarinat ovat usein niin koskettavia ja inhimillisiä, että liikutun niitä kuunnellessani. Uupuneiden kanssa työskentely on saanut minut syvällisesti kiinnostumaan, mitä kaikkea tuo ilmiö pitää sisällään. Jokainen uupunut on jollain tavalla kadottanut yhteyden omaan sisimpään, ja sitä kohti terapiatyössä lähdetään hiljalleen kulkemaan. Voimavarat, vahvuudet ja voimaantumisen tunne löytyvät pieni pala kerrallaan.
Uupumisen yhteisöllinen ulottuvuus
Uupumus kollektiivisena eli yhteisöllisenä ilmiönä on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Ongelma ei suinkaan ole pelkästään yksilöiden, vaan kattaa koko yhteiskunnan. Yhteiskunnan ja yhteisöjen rakenteet, kulttuuri ja arvot heijastavat inhimillisyyden unohtamista sekä ihmisarvon hautaamista saavutusten, suoritusten ja teknologian alle. Huolestuin tästä kehityskulusta jo vuosia sitten työskennellessäni hoitoalalla, jossa epäinhimillisyys löi usein vasten kasvoja. Raha ratkaisi, ei suinkaan hoidon tarve. Johtamisen sanoissa ja teoissa oli isoja ristiriitoja sekä mikro- että makrotasolla. Ongelmia vähäteltiin ja seuraukset ovat jo kaikkien nähtävillä.
Tilanne on kaikkein traagisin yksilön kannalta silloin, kun vihdoin itse tunnistaa avun tarpeen ja ponnistellen lähtee sitä hakemaan, mutta pyynnöistä huolimatta ei saa apua. Ihmisyys ja inhimilliset tarpeet tulevat mitätöidyiksi. Siinä saattaa särkyä luottamus aivan kaikkeen.
Herkät ihmiset uupuvat ensin: he ovat työpaikkojen ja muiden yhteisöjen “ilmapuntareita” ja reagoivat ensimmäisenä pahalla ololla. Ihmisten oireilu kannattaisi yhteisöissä ottaa vakavasti ja tarkastella systeemisiä muutostarpeita. Inhimillisyys ja herkkyys eivät ole heikkoutta, vaan merkki terveestä haavoittuvuudesta.
Sisäinen siivoustyö eli oman uskomus- ja tunnemaailman kohtaaminen sekä muuttaminen on jokaisen omalla vastuulla. Kuitenkaan kaikkea ei pidä nähdä täysin yksilön näkökulmasta, sillä osuutensa on myös yhteisöillä. Yhtälailla ulkoinen siivoustyö tulee toteuttaa talkoohengessä. Tarvitaan kauhakaupalla inhimillisyyttä, pehmeyttä, lempeyttä ja hidastamista aivan joka yhteiskunnan kolkkaan. Monen selkänahka on jo aivan vereslihalla esimerkiksi työelämän vaatimusten ja jatkuvan puskemisen takia. Kaikki eivät edes pysy kelkassa, vaan putoavat turvaverkkojen väleistä tyhjyyteen.
Olen havainnut, että nykyihmistä uuvuttaa myös valtava informaatiotulva, sillä erilaisten kollektiivisten uhkakuvien maalaamisella on iso psykologinen vaikutus. Uutiset ja kuvat sodasta, sairauksien mahdollisuuksista sekä katastrofeista välittyvät suoraan alitajuntaan, jolloin keho virittyy huomaamatta taistelemaan, pakenemaan tai jähmettymään. Katastrofiajattelu saa lisää “ruokaa” ja stressitasot ovat näin ollen pysyvästi koholla. Kiinnitä tietoisesti huomiota miten jatkuva uutisten katsominen tai sosiaalisen median selailu vaikuttaa mielialaasi. Mikäli havaitset vaikutuksen, suosittelen rajoittamaan niiden seuraamista reilusti. Ota tilalle jotain muuta rauhoittavaa tekemistä tai vaihtoehtoisesti olemista ja rentoutumista. Päästä irti tarpeesta olla jatkuvasti “ajan tasalla”. Jos jotain suurta tapahtuu, luota, että tärkeä tieto saavuttaa sinut kyllä.
Keho ja mieli elpyvät luonnolliseen tahtiin, kun annat itsellesi siihen mahdollisuuden. Mitä väsyneempi ja uupuneempi olet, sen tärkeämpää on tietoisesti harjoitella rentoutumisen taitoa. Turva, rentous ja luottamus löytyvät pienin askelin antautuen ja kannateltuna. Laita happinaamari ensin omille kasvoille ennen kuin autat muita. Yhteiskunta muuttuu lopulta yksilö kerrallaan.
Ratkaisuvinkki: Ota aikalisä mediasta tai rajaa käyttö vain voimaannuttavaan sisältöön. Kuulostele omia todellisia voimavaroja ja ole itsellesi sekä muille rehellinen: mitä kaipaat ja tarvitset juuri nyt?
