”Teet vain näin, niin kyllä se siitä”
Se ei ole useinkaan näin yksinkertaista. Ihminen, jonka voimavarat ovat vähissä ei halua kuulla simppeleitä ratkaisuja haasteisiin, joiden kanssa on paininut pitkän aikaa. Ehkä koko ikänsä. Positiivisuus on hyvä juttu ja ratkaisukeskeisellä lähestymistavalla on paikkansa, mutta niitäkin voi käyttää toisen ihmisen tunteiden sivuuttamiseen.
Silloin, kun kyse on henkisistä haavoista, joiden kanssa ihminen on yrittänyt pärjätä jo pitkään, hyvää tarkoittava tsemppaus tai neuvo voi olla kuin läpsäisy päin naamaa. ”En taaskaan tullut kuulluksi” tai ”Tunsin taas epäonnistuneeni, kun en osaa suhtautua asioihin paremmin” ovat fiiliksiä, joita pieleen menneestä kohtaamisesta syntyy. Meistä varmaan jokainen tietää miltä se tuntuu kun toivoisi, että toinen vain kuuntelisi, eikä tarjoaisi neuvoja.
Miten me sitten voisimme kohdata raskaassa elämäntilanteessa olevan ihmisen paremmin? Me voimme kuunnella empaattisesti kun hän kertoo kokemastaan. Voimme todeta ”Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan tuollaista” ja kysyä miltä hänestä tuntuu. Voimme myös kysyä, mitä hän olisi tuossa tilanteessa kaivannut ja kertoa että olemme tukena parhaamme mukaan.
Jokainen meistä kaipaa kuulluksi ja ymmärretyksi tulemista. Jos empaattinen kuunteleminen sivuutetaan ja syöksytään suoraan ratkaisuihin, kohdatuksi tulemista ei tapahdu. Silloin ei synny luottamusta ja helpotuksen tunnetta, joka veisi eteenpäin, vaan vastustusta ja turhautumista.
Toisen ihmisen vaikeiden tunteiden kohtaaminen ei aina ole helppoa. Se voi herättää omia kohtaamattomia tunteitamme ja avuttomuutta. Meidän täytyy kuitenkin uskaltaa tuntea eikä vain järkeillä, jos haluamme päästä kohti helpotusta. Tunteita kun ei oikein voi analysoida pois.
