Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev.lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.
Kirjoittaja: opettaja, kirjailija ja retriitinohjaaja Susanna Erätuli
Siinäpä kysymys, johon mahtuu melkein koko elämä. Ei ihmekään, että se jättää jälkeensä hiljaisuuden.
Ehkä haluat väistää kysymyksen. Ei vielä, ei näin vaikeita, mietitään jotain muuta. Kuolema ja anteeksianto eivät ole kahvipöydän vakioaiheita, vaikka voisivat kyllä olla, sillä kumpikin koskettaa jokaista maan päälle syntynyttä.
Voi myös olla, että käyt kysymyksen kimppuun kiinnostuneena, itsetuntemusmielessä. Sisimmän tavoittaminen on kuin syvänmeren kalastusta. Et voi olla varma mitä haaviisi saat, mutta jospa saaliin.
Sukellatko kanssani syvyyksiin?
Kunpa olisin…
Lauluissa, elokuvissa ja tarinoissa tavoitellaan onnellista loppua. Elämässä täydelliset loput ovat kuitenkin harvinaisia. Asioita jää kesken. Riitoja jää sopimatta. Kaikki potentiaali ei välttämättä tullut käyttöön. Mahdollisuuksiin tartuttiin, mutta niitä myös menetettiin. Tehdyt virheet painavat mieltä, olkapäitä ja sydäntä, ja niitä löytyy jokaiselta.
Elämän sydänääniä kuulee ilman lausuttuja sanojakin. Ilmeet ja eleet puhuvat omaa kieltään ihmisen matkasta. Katso vaikka. Katso silmiä, katsetta, selän asentoa. Ne sanovat, kysyvät:
Oliko minulla merkitystä? Kenelle? Ketkä ovat ne lähimmät, joiden anteeksiantoa ja yhteyttä eniten kaipaan? Usein nämä ihmiset löytyvät edeltä tai viereltä. Vanhemmat, lapsi, puoliso tai ystävä. Vuosien jälkeenkin joku tulee uniin ja sisimmästä nousee riipaiseva toive: kunpa olisimme osanneet rakastaa. Kunpa olisin kuunnellut. Kunpa-lauseelle on monta lopetusta.
Missä kohdin matkaa rikoin elämää vastaan? Paljon on sellaistakin, jota en edes tajuaisi pyytää anteeksi. Ja sellaista, josta itse odotan anteeksipyyntöä, sydän nurkkaan käpertyneenä. Joskus tärkeintä on pyytää itseltään anteeksi. Anteeksi, että olin sivussa itsestäni!
Ehditkö pyytää anteeksi?
Todellinen anteeksi syntyy, kun sydän asettuu toisen asemaan. Sovintoa ei voi pakottaa ja aina siihen ei ole aikaa. Jos kuolema saapuu yllättäen, et ehkä ehdi pyytää, saada tai antaa anteeksi. Silloin työ on tehtävä sydämessä ja mielikuvissa, ja toivottava, että joku kuulee äänettömätkin pyynnöt.
Aina armoa ei saa, itseltä tai toiselta. Peruuttamattomiakin virheitä tapahtuu ja kaikkea ei voi unohtaa. Silloin voi tuntea olevansa todella yksin, ja maalissa kaikkea muuta kuin voittajana. Mutta armon perusta on siinä, ettei sen luokse tarvitse ponnistella, viimeisillä voimilla varsinkaan. Armo on turvaverkko, joka ottaa suojiinsa.
Taakka kevenee
Kaiken tapahtuneen ja persoonansa takana ihminen kai toivoo tavoittavansa jotain turmeltumatonta ja puhdasta. Etsimme tietä eteenpäin, emmekä halua tulla hylätyiksi. Jos vielä on aikaa, mikä vie kohti valoa? Mikä tekisi elämästä kevyempää, toiveikkaampaa, yhteistä?
Juuri keveydestä elämässä, kuolemassa ja anteeksiannossa on lopulta kyse, vaikka fyysisesti matka voi olla rankka. Kun myöntää tahattomat ja tahalliset virheensä tai antaa anteeksi, henkinen taakka kevenee.
Keneltä sinä pyytäisit anteeksi tänään?
Lue myös:
Joskus vaikeinta on antaa anteeksi itselleen – Sinun ei tarvitse kantaa taakkaasi ikuisesti
Tämän tekstin sinulle tarjosi Suomen ev.lut kirkko.
